Jotta Suomen Lapin asukkaat saisivat jotain korvausta niiden tulojen menettämisestä, jotka aiheutuivat Norjan rajan sulkemisesta, keisari v. 1854 antoi Suomen lappalaisille oikeuden harjoittaa kalastusta ja hylkeenpyyntiä sillä kohdalla Venäjän Jäämeren rannikkoa, joka oli lähinnä Norjan rajaa, lukuunottamatta jokisuita, jotka rantaoikeuden mukaan kuuluivat niiden varsilla asuville asukkaille, niitä kalastusalueita, joita Venäjän lappalaiset jo aikaisemmin olivat ruvenneet käyttämään, ja niitä lahdelmia, joihin jo oli järjestetty maihinnousupaikkoja. Oulun läänin kuvernööriä kehoitettiin varustamaan valtion laskuun kaksi tai kolme laivakuntaa, jotka harjoittaisivat kalastusta kesän tai kaksi Jäämeren rannikolla, jotta saataisiin selville, kannattiko tämä elinkeino kaukana asuville Suomen lappalaisille.
Oulun läänin kuvernöörin toimesta pantiin v. 1858 toimeen koekalastus, jolloin huomattiin, että kalastaminen Jaakopinjoen itäpuolella ei tuottanut sen suurempia vaikeuksia kuin Norjankaan puolella, jota paitsi kalansaaliskin oli yhtä runsas. Mutta Suomen alamaiset eivät voineet matkan pituuden takia kuljettaa saalistaan kotiin, jonka takia heidän oli pakko myydä kalansa itse paikalla usein polkuhintaan jollekin venäläiselle kauppiaalle, jollei heille hankittu kalain säilytyshuonetta ja heille myönnetty oikeutta harjoittaa kauppaa myös ulkomaalaisten kanssa. Siitä syystä kuvernööri v. 1861 ehdotti, että Suomen alamaisia varten perustettaisiin kaksi kalastusasemaa, että koko se asumaton rannikkoalue, joka Jaakopinjoesta ulettuu toiselle puolelle Falkvuonoa, sekä noin 30 virstan levyinen alue sisämaasta ynnä Heinäsaaret ja jos mahdollista Kalastajasaarennon länsirannikko liitettäisiin näihin kalastusasemiin niiden yksinomaan käytettäviksi ilman veronmaksuvelvollisuutta sekä riippumatta Venäjän viranomaisista, että kalastusasemilla käyvät suomalaiset matkoillaan saisivat laiduntaa porojaan sekä käyttää metsää kotitarpeikseen ja tullitta myydä kalastustuotteitaan ja samoin tullitta tuottaa tavaroita omiksi tarpeikseen sekä että Suomen alamaisille määrättäisiin Boris Glebin tienoilla Paatsjoen rannalla paikka, jonne he saisivat sijoittaa aluksensa ja kalastustarpeensa siksi ajaksi, jolloin kalastusta ei harjoiteta, sekä rakentaa varastohuoneita ja asumuksia.
Tämän kysymyksen käsittelyn aikana tuli päiväjärjestykseen toinen siihen läheisesti liittyvä kysymys. Hallitsijan tiedustellessa senaatin mieltä Rajajoen asetehtaan alueen luovuttamisesta Venäjälle senaatti v. 1863 ehdotti, että jos Rajajoen alue erotettaisiin Suomesta, olisi Suomelle korvaukseksi luovutettava se Jäämeren rannikkoalue, jonka järjestämisestä kalastusasemaksi aikaisemmin oli ollut puhe.
Tämä mielipide saavuttikin keisarin huomion ja 15 p. helmik. 1864 julaistiin asetuskokoelmassa keisarillinen julistus, joka määräsi Rajajoen asetehtaan erotettavaksi Suomesta, mutta samassa ilmoitti, "että vastineeksi kysymyksessä olevasta maasta vasta tulee annettavaksi Suomelle joko se rantamaa Jäämeren luona itäpuolella Jaakopinjokea ja lähellä Stolboan lahtea, jonka heittämisestä kalastuspaikaksi suomalaisille lappalaisille kysymys tätä ennen on nostettu, taikka, krateerauksen ja arvostelemisen jälkeen, rajalla Suomea kohtaan olevia käytettäviä tiloja yllämainitusta (Arkangelin) kuvernementistä."
Venäjän ministerien rettelöimisien tähden ei lupausten lunastamisesta kumminkaan tullut mitään. Keisari ei ratkaissut riitaisuuksia puoleen eikä toiseen ja Pohjois-Suomen Jäämerenkävijäin asema jäi yhtä kurjaksi kuin ennenkin.
Tämä Pohjois-Suomen asukkaiden hädänalainen tila saattoi kuitenkin Oulun läänin kuvernöörin uudestaan tarttumaan asiaan käsiksi. Hän hankki asiantuntijain lausunnon oloista Jäämeren rannikolla sekä siellä kalastavain Suomen lappalaisten tilasta. Nämä lausunnot hän oman kirjelmänsä ohella v. 1880 lähetti senaatille, ehdottaen, että korvaukseksi v. 1864 luovutetusta Rajajoen asetehtaan alueesta sekä myös niistä tappioista, joita Pohjois-Suomen asukkaat olivat kärsineet Norjan rajan sulkemisen johdosta, Suomelle luovutettaisiin ikuiseksi omaisuudeksi se osa Jäämeren rannikkoa, joka ulettuu Jaakopinjoen suusta Petsamonvuonoon, sekä rannikon takana olevaa sisämaata 20:n tai 30:n virstan leveydeltä ynnä Heinäsaaret ja alueeseen kuuluva kalavesi. Sitäpaitsi kuvernööri ehdotti, että Norjan rajan itäpuolelta Suomelle luovutettaisiin kapea, useimmilta kohdilta vain kilometrin tai kahden levyinen maakaistale, jolle voitaisiin rakentaa tarpeellinen kulkutie ja pysähdyspaikkoja, jossa porolaumoja saatettaisiin laiduntaa matkalla Jäämeren rannikolle ja sieltä palatessa ja josta voitaisiin koota tarpeellisia rakennusaineita ja rehuvaroja. Viimemainitun alueen sisäpuolelle jäisi myös Boris Glebin kreikkalaiskatolinen kirkko, joka joutuisi samanlaiseen asemaan kuin Valamon ja Konevitsan luostarit Laatokassa. Suomelle luovutetulla alueella olisi voimassa Suomen oikeus ja sitä hallitsisivat suomalaiset viranomaiset, mutta kaikki asukkaat, niin suomalaiset kuin venäläiset, säilyttäisivät omistus- ja nautinto-oikeuden taloihinsa ja kalastuspaikkoihinsa.
Ennenkuin kuvernöörin ehdotus ehti tulla käsittelyn alaiseksi senaatissa, oli samasta asiasta nostettu kysymys myös eduskunnassa. Valtiopäivillä 1882 edustaja Rob. Castrén porvarissäädyssä ehdotti anottavaksi, että v:n 1864 julistuksessa annettua lupausta ryhdyttäisiin täyttämään. Asiasta antamassaan mietinnössä talousvaliokunta huomautti, ettei v. 1854 suomalaisille myönnetty oikeus kalastuksen ja hylkeenpyynnin harjoittamiseen Venäjälle kuuluvalla Jäämeren rannikolla ollut osoittautunut suomalaisille edulliseksi, vaan että suomalaiset pyrkivät yhä edelleen Norjan rannikolle niin suurissa joukoin, että se muistutti todellista siirtolaisliikettä. Tämä johtui monesta asianhaarasta. Norjan puolella suomalaiset helpommin saivat asuinsijoja siellä ennestään runsaasti asuvain suomalaisten luona; Norjassa oikeuslaitos muistutti enemmän kotimaan oloja; uskonto oli siellä sama; kalansaalis oli helpommin myytävissä ja tarvittava pääoma helpommin saatavissa, sillä kaikissa kalastuspaikoissa oli suomalaisia ja suomea taitavia kauppiaita; siellä oli sitäpaitsi lääkärejä ja sairaaloita, liikevälineitä ja muita sivistyksen tarjoamia etuja. Näin ollen ei siirtyminen Norjaan ollut ehkäistävissä muilla keinoin kuin siten, että Suomen alamaisille rajan itäpuolella valmistettiin samoja etuja kuin heillä oli tarjolla sen länsipuolella. Siitä syystä oli välttämätöntä, jos tahdottiin saada suomalainen siirtokunta syntymään Jaakopinjoen itäpuolelle, että siellä pantiin voimaan suomalainen hallinto- ja oikeusjärjestelmä. Tähän tuntuikin olevan tilaisuus, koska v:n 1864 julistuksessa oli luvattu korvaukseksi Rajajoen asetehtaan alueelta vaihtoehtoisesti maakappale Jäämeren rannikolla. Ottaessaan harkittavaksi, kuinka laajaksi viimemainittu maakappale oli mitattava, oli talousvaliokunta erikoisesti pitänyt silmällä, että siinä ensiksikin tulisi olla hyvin suojattu merisatama, jonka ääreen voitaisiin perustaa kaupunki tai kauppala, että siihen toiseksi kuuluisi edes pieni metsäalue, josta asukkaat saisivat välttämättömimmät rakennus- ja polttopuutarpeensa, ja että se lopuksi käsittäisi ne alueet, joissa jo ennestään asui suomalaisia. Rannikko Jaakopinjoesta itään on aluksi jyrkkärantaista, joten siihen ei voida perustaa minkäänlaatuista kalastajapaikkaa. Vasta Petsamonvuonon suulla on kauppalan perustamiseksi sopiva paikka Nurmensätti (Normansset). Tämä paikka on suojattu Jäämeren myrskyiltä, ja jos mieli mitään kauppalaa ollenkaan perustaa Suomelle luovutettavalle alueelle, oli alue ulotettava ainakin puheena olevaan satamaan. Yhtä tärkeätä oli myös, että alue sisältäisi sopivan metsäpalstan, sillä Jäämeren rannikko on aivan puutonta. Metsäalue alkaa vasta 10-12 peninkulmaa etelämpänä, missä metsää kasvaa sekä Paatsjoen että Petsamonjoen rannalla. Edelliseltä joelta olisivat puut kuljetettavat vaikeaa kiertotietä Jäämeren kautta. Senvuoksi oli välttämätöntä, että luovutettava alue ulotettaisiin Petsamonjokeen saakka. Talousvaliokunta ehdotti siis, että luovutettavan maa-alueen raja kulkisi Konnustunturista kolme peninkulmaa suoraan itään sille pienelle järvelle, josta Paatsjoen itäinen lähdehaara saa alkunsa, sitten 4 peninkulmaa koillista kohti Petsamonjoen lähteille ja edelleen mainittua jokea pitkin Petsamonvuonon pohjaan. Tämä maa on noin 40 neliöpeninkulman laajuinen ja se saattoi ensi silmäyksellä tuntua kovinkin suurelta verrattuna Rajajoen asetehtaan 12 neliökilometrin suuruiseen alaan. Mutta jos otti huomioon, että se käsitti ainoastaan vuoria, vaaroja ja soita ja vain eteläosassa jonkun verran kitukasvuista metsää, joten maanviljelys siellä oli aivan mahdoton ja koko alue niin ollen oli katsottava joutomaaksi, ei sen arvoa suinkaan sopinut pitää suurempana kuin Rajajoen asetehtaan alueen. Suomelle sillä oli arvoa yksinomaan siltä kannalta, että Suomi jälleen pääsisi nauttimaan sopimuksen mukaista kalastusta Jäämeressä. Jos vielä otettiin huomioon kolmas näkökohta, nimittäin että alueeseen liitettäisiin ne rannikkoseudut, joissa jo oli suomalainen asutus, tuli sen käsittää vielä Kalastajaniemen läntinen rannikko, jossa sijaitsi useita suomalaisia asutusryhmiä, jotka olivat omiaan antamaan tukea suomalaiselle uutisasutukselle. Siitä syystä raja olisi vedettävä Petsamonvuonon pohjukasta Kalastajasaarennon kannakseen Muotkaan sekä sieltä edelleen pohjoista kohti mereen itäpuolella Vaitokupaa. Koko tällä alueella ei ollut mitään vakituista venäläistä asutusta, vaikka muutamia venäläisiä kalastajia kesäiseen aikaan saapui Nurmensättiin kalastusta harjoittamaan. Sitävastoin on Paatsjoen rannalla Boris Glebin kreikkalaiskatolinen kirkko, johon saapuu venäläinen pappi pari kertaa vuodessa pitämään jumalanpalvelusta. Tämän kirkon asema voitaisiin helposti järjestää jotenkin samalla tavalla kuin Valamon ja Konevitsan luostarien. Luonnollisesti venäläiset kalastajat saisivat vapaasti käydä kalastusta harjoittamassa sillä alueella, joka luovutettaisiin Suomelle, joten ystävälliset suhteet suomalaisten ja venäläisten välillä edelleen pysyisivät rikkumatta.
Tämän anomusehdotuksen kaikki säädyt hyväksyivät, pappissäädyssä lausuttiin kuitenkin epäilyksiä, että anottu maa-alue oli liian pieni eikä siltä kannalta vastannut täysin tarkoitustaan.
Hallitsijalle antamassaan lausunnossa, joka myöskin koski Oulun läänin kuvernöörin v. 1880 tekemää esitystä, senaatti lämpimästi puolsi valtiopäiväin anomusta, huomauttaen, että se nojautui oikeudenmukaisiin ja tunnustettuihin perusteihin, nimittäin osittain siihen, että asujamisto maan pohjoisimmassa ja köyhimmässä osassa oli menettänyt ikivanhan oikeutensa tärkeään tulolähteeseen sekä että edullisesti sijaitseva maa-alue maan kaakkoisrajalla oli erotettu Suomesta ja yhdistetty keisarikuntaan, osittain taas siihen, että keisari Aleksanteri II jo v. 1864 nimenomaan oli luvannut korvaukseksi luovuttaa Suomelle maa-alueen, jolloin hän ensi sijassa oli ajatellut Jäämeren rannikkoa.
Edellä selostetuista esityksistä ja lausunnoista tulee kaikella selvyydellä näkyviin, kuinka moninkertaisilla perusteilla Suomella on ollut oikeus vaatia pääsyä Itä-Varankiin ja mistä syistä Suomi on ollut pakotettu ja oikeutettu vaatimaan tämän alueen täydellistä liittämistä Suomeen. Olisi nyt luullut, että tuo vuosikymmeniä avoinna ollut kysymys nyt vihdoinkin v:n 1882 valtiopäiväin anomuksen johdosta olisi saanut Suomelle suotuisan ratkaisun. Mutta paha onni ei vieläkään luopunut Suomen Jäämeren kysymystä seuraamasta. Valtiopäiväin anomukseen ei tullut mitään vastausta. Vanhentuneena ja unohtuneena koko asia lienee 1890-luvulle tullut poistetuksi Senaatinkin diarioista. Venäjällä jo silloin alkanut vihamielisyys Suomea vastaan ja Venäjän vallan viimeiset vuosikymmenet Suomessa, maamme sortovuodet, eivät luonnollisesti lisänneet asian onnellisen ratkaisemisen toiveita. Mutta vaikka hetken toiveet raukesivatkin, niin itse kysymys ei kuollut eikä Suomen hyvä oikeus Jäämereen voinut raueta. Se jäi odottamaan tulevaisuutta, joka vihdoin onkin tullut, paljon suurempana ja lupaavampana sekä Jäämerelle että Suomelle kuin menneen vuosisadan kuusi- ja kahdeksankymmenluvuilla osattiin ajatella.