5. SUOMALAISET SIIRTOLAISET JÄÄMERELLÄ.

Ennen Suomen pääsyä Jäämerelle ovat suomalaiset ehtineet sinne. Suomalainen siirtolaisuus Jäämeren rannalla taas on lähinnä ollut seuraus kansallisesta ja valtiollisesta kehityksestä Lapissa.

Nykyinen Suomen Lappi ei muodosta erityistä luonnonmaantieteellistä kokonaisuutta eikä sillä ole selviä luonnollisia rajoja; Lapin nykyiset rajat ovat suureksi osaksi jokia, vaikka jokien väliset tunturit olisivat rajoiksi paljon sopivammat. Sen vesistöt laskevat Pohjanlahteen, Vienanmereen ja Jäämereen. Se on Ruotsin, Norjan ja Venäjän Lappien yhteinen yhtymäkohta, ja kaikilla niillä on ollut monenlaisia suhteita siihen. Sen lappalainen asutus ja kulttuuri on ollut hyvin hajanainen. Jaakko Fellman lausuu, että Suomen Lapin eri osain asukkailla on vain vähän tai ei mitään kosketuksia sen toisten seutujen asukkaiden kanssa. "Viimemainittu seikka — hän jatkaa — riippuu kuitenkin, paitsi pitkistä matkoista ja vaivaloisista kulkulaitoksista, myöskin maakunnan pinnanmuodostuksesta, joka sen jakaa toisistaan erillisiin alueisiin. Likemmin kuin muihin Lapin osiin liittyy näet tässä suhteessa Utsjoki Ruijaan, Inari Venäjän Lappiin, Enontekiö Länsipohjaan ja Ruotsin ja Norjan Lappeihin, Kuolajärvi ja osa Sodankylää osittain Venäjän Lappiin, osittain Pohjanmaahan ja Venäjän Karjalaan, Kuusamo viimemainittuun maakuntaan ja etelässä lähellä oleviin Oulun läänin osiin." Mahtavain Kemin ja Tornion jokien ja niiden laajain vesitieverkkojen kautta Suomen Lapin suuri pääosa kuitenkin on aina ollut luonnollisessa ja historiallisessa yhteydessä suomalaisen Pohjanmaan ja sen kautta koko Suomen kanssa. Nämä Lapin seudut, ns. Kemin ja Tornion Lapit, tosin pirkkalaisajan jälkeen hallinnollisesti yhdistettiin Ruotsin Länsipohjaan, joten Suomelle ei jäänyt mitään sanottavaa Lappia. Mutta rauhallisella viljelys- ja kulttuurityöllä Suomi valloitti itselleen Lapin. Pohjanmaan ja Tornion kauppiaat pitivät edelleenkin Kemin ja Tornion Lappien kauppaa käsissään. Enemmän merkitsi, että Kemin Lappi ja Inari v. 1633 ja Utsjoki v. 1747 tulivat yhdistetyiksi Suomen kirkon piiriin, vaikka valtiollisesti vielä jäivätkin varsinaisen Ruotsin yhteyteen. Tuo kirkollinen valloitus oli suomalaisten pappien työtä, jotka lähetyssaarnaajain tavoin perustivat kirkkoja Lappiin ja siellä suomenkielellä opettivat kansaa ja sille saarnasivat.

Lapin varsinaisia valloittajia kuitenkin ovat suomalaiset uutisasukkaat. Ensin kalastajina, sitten kaskenpolttajina ja vihdoin säännöllisinä maanviljelijöinä suomalaiset tulokkaat vähitellen ovat asuttaneet Lapin ja työntäneet pois lappalaisen asutuksen Saariselkään asti. Saariselän pohjoispuolellakin ovat lappalaiset jo Inarissa vähemmistönä ja ainoastaan Utsjoella on heillä vielä vastaiseksi suojattu turvapaikka. Asutustaistelu Lapissa on, useista vastenmielisistä piirteistään huolimatta, ollut korkeamman talous- ja kulttuurimuodon taistelua alhaisempaa vastaan. V. 1754 todistettiin Kuusamosta, että "maa, jonka muinoin yksi ainoa lappalainen oli omistanut, on nyt riittävä kahdellekymmenelle uutisasukkaalle". Rotutaistelu, joka aikaisemmin tavallisesti päättyi lappalaisten peräytymiseen ja pakenemiseen, on myöhempinä historiallisina aikoina useimmiten saanut ratkaisunsa siten, että lappalaiset ovat vapaaehtoisesti sulautuneet suomalaisiin ja omistaneet heidän elintapansa ja elinkeinonsa.

Omalla työllään siis Suomi jo oli valloittanut Kemin ja Tornion Lapit, kun ne Haminan rauhassa 1809 Muonion ja Tornion jokia myöten Suomen Lappina valtiollisestikin yhdistettiin Suomeen.

Näin oli Suomi saavuttanut ensimäisen pysyvän jalansijan matkallansa Jäämerelle. Asutun Suomen luonnollisena pohjoisena jatkona Suomen Lappi oli tullut suomalaiseksi. Se pistää nyt korkeampaa taloutta, kansallisuutta ja kulttuuria edustavana niemenä Ruotsin, Norjan ja Venäjän lappalaisalueitten keskelle. Historiallisen kehityksen kautta Suomen Lappi on lakannut olemasta sitä ympäröiväin lappalaisalueitten yhteisenä takamaana ja on muuttunut niiden kaikkien keskukseksi. Siitä on tullut uusi, omanlaatuinen kokonaisuus, joka pyrkii saavuttamaan luonnollisia rajoja tullakseen maantieteelliseksi kokonaisuudeksi. Hyvän asemansa, Suomeen johtavain yhä paranevain yhteyksiensä, pintasuhteittensa ja maataloudelliselle toiminnalle soveltuvain luonnonetujensa kautta sillä on mahdollisuuksia edelleenkin pysyä hallitsevassa keskusasemassaan. Tällä mantereisella pohjallaan ja etelästä voimia imevillä juurillaan Suomen Lappi ja Suomi ovat Jäämeren rannikollakin saavuttavat tärkeissä suhteissa turvatumman ja edullisemman aseman kuin niiden yksinomaan meren varassa elävät naapurialueet.

Suomen tie Jäämerelle on täten tullut viitoitetuksi. Yhtä suoraviivainen ja luonnollinen kuin sen kulku Saariselälle on ollut, yhtä selväsuuntainen on sen ura Jäämerelle. Helposti ja luontevasti kulki Suomen kirkko ja valtio vedenjakajan yli Inarin laajalle vesistölle ja Tenojoen latvoille. Maantieteellinen pääväylä Saariselältä Jäämerelle kulkee Inarinjärven ja sen suuren laskujoen Paatsjoen mukana läheiselle ja leveälle Varanginvuonolle. Tätä päätietä ja useita sivuteitä pitkin ovat suomalaiset etujoukot jo kauan sitten saapuneet Jäämerelle.

Vanhimpana ja suurimpana ryhmänä heistä ovat Ruijan suomalaiset, joita norjalaiset kutsuvat kainulaisiksi (kvaener). Lapin kuuluisa tuntija Jaakko Fellman esittää heidät v. 1821 seuraavin sanoin: "He ovat merkillisiä siitä, että he ovat maapallon pohjoisimpia maanviljelijöitä ja ensimäisiä, jotka ovat alkaneet tähän osaan maata vakavasti asuttua. Koskei maanviljelys ilmaston ankaruuden vuoksi ole kannattavaa, ovat he asuinpaikoikseen valinneet sellaisia paikkoja, missä he edullisesti voivat harjoittaa karjanhoitoa. He eivät eroa lappalaisista niin paljon vaatetukseltaan kuin tavoiltaan. Kainulaiset ovat Ruijan kunnollisimpia asukkaita, norjalaisiakaan luvusta poisjättämättä, erittäinkin mitä uutteruuteen, huolellisuuteen, rauhalliseen ja hiljaiseen olemukseen ja varsinkin mitä uutisviljelysten ja kotiteollisuuden harrastukseen tulee. Merimieselämän turmiollinen vaikutus, suuremman voiton levoton tavoittelu, ilman että sitä osataan hoitaa ja säästää siitä pahan päivän varalle, ei ole koskaan ilmennyt kainulaisissa siinä määrin kuin näiden seutujen lappalaisissa ja norjalaisissa. Kainulaisten muuttoa ylös Ruijaan tapahtui jo vanhempina aikoina, mutta pääasiallisesti kuningas Kaarle XII:n hallitusaikana, jolloin he tässä etäisessä maanääressä etsivät turvapaikkaa sodan levottomuuksilta. Sen jälkeen on heidän lukunsa vähitellen lisääntynyt ja kasvaa yhä sillä tavoin, että monet Lapin rajoilla tai Lapissa asuvat uutisasukkaat katovuosina muuttavat tänne, sekä joskus sitenkin, että kun yksi ja toinen rikollinen onnistuu karkaamaan vankeudestaan, hän rangaistusta välttääkseen etsii itselleen asuinpaikan täällä Ruijan rannoilla jonkun syrjäisen kallion lovessa. Nykyään on näiden kainulaisten lukumäärä niin suuresti kasvamassa, että itse lappalaiset pelkäävät joutuvansa heidän tungettavakseen pois omalta maaltaan. Heidän asuntonsa ovat enimmäkseen Sisä-Suomessa yleisten pirttien tapaisia, ja nämä suomalaiset ovat päälle päätteeksi näillä tienoilla ainoita, jotka vielä käyttävät saunoja. — Ruijan huomattavin suomalainen siirtola on Alattiossa (Alten), sekä vuonon että joen varrella. Siellä asuu toista tuhatta henkeä. Vain harvat heistä osaavat norjankieltä."

Viime vuosikymmeniin saakka on Ruijan suomalainen asutus ollut kasvamaan päin. Taloudellisena syynä tähän siirtolaisuuden lisääntymiseen lienee ollut vilkastunut Jäämeren kalastus. Suomalaisia tavataan Ruijassa nykyään sekä talollisina että kalastajina ja kaupunkilaisina. V:n 1900 väenlaskun mukaan oli Tromssan ja Ruijan amteissa 7176 suomalaista asukasta. Muutamin paikoin suomalaisten suhteellinen lukumäärä oli sangen huomattava: Vesisaaren kaupungin (Vadsö) asukkaista oli suomalaisia yli 44 %, Etelä- ja Pohjois-Varangin pitäjissä 43-46 %, parissa muussa pitäjässä 34 %. Viimeisten tietojen mukaan olisi Pohjois-Norjassa suomalaisia noin 12.200. Suomeapuhuvain lukumäärän on arveltu nousevan ainakin noin 30.000:een, sillä suuri joukko Ruijan lappalaisista ja norjalaisista on suomentaitoisia. Suomalaisten kansallinen tulevaisuus Ruijassa näyttää kuitenkin synkältä sen jälkeen kuin Norja on ruvennut kaikin keinoin suomalaista väestöä norjalaistuttamaan. Perikato on kaiketi ensimäiseksi perivä Länsi-Ruijan (Tromssan amtin) suomalaisen kansallisuuden. "Että se vielä on siksikin voimakas… niin että se yksityisissä tapauksissa saattaa voittaakin maata norjalaiselta kielialueelta ja paljon suuremmassa määrässä lapinkieleltä, se johtuu suomalaisten tunnetusta kielikonservatismista, Suomen rajan ja suomeapuhuvan Pohjois-Ruotsin läheisyydestä, tämän asutun ja yhtenäisen suomalaisen kielialueen välisistä kauppasuhteista, lukuisain suomalaisten osallisuudesta merikalastukseen ja tunturilappalaisten suomenkielen taidosta" (J.E. Rosberg 1915).

Itä-Ruijan, semminkin Varangin seutujen suomalaisten kansallisuusoloja 1880-luvun alussa on A.V. Ervasti laajasti kuvaillut klassillisessa matkakertomuksessaan "Suomalaiset Jäämeren rannalla". Joka taholla hän siellä näki suomalaisten ja norjalaisten välillä kansallisuusvihan leimuavan. Ervastin parannusehdotukset tätä pahaa vastaan eivät näinä maailmansodan aikoina ole huvittavaisuutta vailla. "Ei sovi kieltää — hän kirjoittaa —, että suomalaisilla on syytä valituksiin. Niinkuin norjalaiset itse myöntävät, on suomalainen ainaki yhtä kelvollinen työhön kuin norjalainen ja molemmille olisi siis sama arvo annettava; sen sijaan suomalaista koetaan alentaa lappalaistaki alemmaksi. Suomalaisia vihataan siksi, että he eivät tahdo äitinkielestään luopua, vaan onko rakkaus äitinkieleen mikään rikos? Ja missä on sanottu, että paitsi lapin kieltä ainoastaan norja saa Ruijan rannalle kuulua? Ja tyytymättömyys yleensä itä-Ruijan suomalaisissa onki todella niin suuri, että meikäläinen hämmästyy. Kun olin Tenon varrelle tullut, olin täydellisesti vakuutettu siitä, että jos suomalainen armeija voisi ilmestyä Varangin tienoille, jokainoa suomalainen itäpuolella Tenoa yhtyisi siihen ja nousisi kapinaan Norjaa vasten."