"Liian etäälle — Ervasti lopettaa — sentään sorruttaisiin aineestamme, jos tässä ruvettaisiin miettimään kaikkia mahollisia keinoja, joilla voitaisiin puheenalaisen tarkotuksen perille päästä; meillä nyt vain on kysymyksenä, mihin suuntaan Varangin tulevaisuuden pitäisi muodostua. Se vain olkoon sivumennen sanottu, että kun Norjan paras tuki sen alueen loukkaamattomuuden suhteen on länsivaltain suojelus, näille voitaisiin Suomen toimesta antaa tarkempi ja oikeampi käsitys asiain oikeasta laadusta itä-Ruijassa ja siten ehkä saada heidän suostumuksensa esim. yleiseen kansan-äänestykseen etelä-Varangissa, jonka kautta riitaseikat siellä rauhallisella tavalla tulisivat ratkaistuksi."
Kuluneet kolmekymmentäviisi vuotta ovat osoittaneet, etteivät olot Varanginvuonolla ehkä kuitenkaan ole juuri niin hullusti, kuin innokas fennomani luuli, eivätkä myöskään parannettavissa hänen suosittelemallaan lievemmälläkään keinolla.
Venäjälle kuuluvalla läntisellä Muurmanin rannikolla, s.o. Norjan rajan ja Kuollanvuonon välisellä rannikkoalueella, asui 1880-luvun alussa päälle 700 suomalaista. Kuinka suuri heidän lukumääränsä nykyänsä on, emme voi arvioltakaan sanoa; moninkerroin suurempi mainittua lukua se ei kumminkaan voi olla. Pääosa suomalaisia asunee nyt niinkuin ennenkin Petsamon ja Kalastajaniemen länsirannikon seuduilla, s.o. Itä-Varangissa. Itäisellä Muurmanin rannikolla on suomalaisten lukumäärä ollut hyvin vähäinen. Ervastin retken aikana ei suomalaisten tila Länsi-Muurmanin eli "Ryssän rannalla" ollut ilahduttava. Siirtolaisten valitukset koskivat hänen mukaansa pääasiallisesti hengellisen hoidon puutetta, maanomistuksen turvattomuutta ja oikeudenhoidon kehnoutta. Ervasti puolestaan lisäsi niihin vielä yhden valituksen: väkijuomain ylenmääräisen nauttimisen tuottaman turmion. Huonojen olojen vuoksi Ryssän rannan suomalaiset olivat ruvenneet joukoittain siirtymään Amerikkaan; yhtenä ainoana keväänä 1882 läksi sieltä uudelle siirtoretkelle Atlantin yli 60-70 henkeä eli noin 1/12 rannikon koko suomalaisväestöä. Suomalaisten tilan parantamiseksi ajateltiin papin ja opettajan lähettämistä heidän luoksensa, mikä ohjelma sitten on osittain tullutkin toteutetuksi. "Vaan paras neuvo — Ervasti arveli — ja ainoa tehollinen olisi epäilemättä, jos se kävisi laatuun, koko ryssän rannan yhistäminen Suomen suuriruhtinaskuntaan ja siis laskeminen Suomen lakien alaiseksi. Ne epäkohdat, joista siirtolaiset nykyään, ja syystä, valittavat ja jotka etupäässä pakottavat heitä miettimään Amerikaan muuttamista, katoaisivat silloin yhellä haavaa tykkänään.
"Suomen lakeja — sitähän kaikki ne siirtolaiset kaipaavatki, joissa ei muutto Amerikaan vielä ole vakaantunut järkähtämättömäksi päätökseksi; vaan yhistymistä Suomeen he eivät olleet tulleet ajatelleeksi. Suuri oli sentähen kaikkein ilo, kun meiltä kuulivat, että tämmöinen tuuma paraikaa oli hankkeessa. Uuran puolelaisissa tämä ilo kohta kyllä paljon masentui, kun meidän täytyi selittää, että kysymyksessä vain oli läntinen osa ryssän rantaa. Vaan kovin hyvästi käsittäin, kuinka täydellisesti siirtokuntain tila muuttuisi parempaan päin, jos ne voisivat Suomen alle tulla, eivät hekään kuitenkaan voineet kaikista toivoista luopua ja viimeinen sana, minkä muuan uuralainen lausui, kun hänen kanssa tästä puhelin, oli: 'Laittakaa te raja Tuulomajokea myöten, että meki pääsemme Suomen alle'."
Vuosisatoja kestäneen, voimakkaan ja voitokkaan pohjoiseen suuntautuneen suomalaisen kansanpaineen äärimmäisenä kärkenä unohdetut kansalaisemme ovat saapuneet Jäämeren rannoille. Karkoittaen heikompia lappalaisia tieltään suomalaiset uutisasukkaat kaskitulineen ja sahroineen kävivät Lapin rajain yli. Sulattaen lappalaiset joukkoonsa, temmaten heidät mukaansa toiset polvet uutisasukkaita sitten katkaisivat Saariselän taipaleet. Koko Suomen Lappi on ollut heidän mukanaan kulkemassa pohjoista kohti. Kuta pohjoisemmaksi Suomen Lapin eteläraja takautui, sitä kauemmaksi pohjoiseen siirtyi sen pohjoinen kärkikin. Haluttu päämäärä on jo vähäksi osaksi saavutettu: suomalainen kansallisuus on jo kauan elänyt hiljaista elämäänsä Jäämeren rannoilla. Viimeinen ja pahin sulku, valtiollinen rajaeste, on kuitenkin vielä lopullisesti puhkaisematta. Vasta sen murruttua voi myöskin pohjoisimmalle suomalaiselle taloudelle ja suomalaiselle kulttuurille alkaa uusi odotettu vaikutusaika ja Jäämeren seuduille se edistyksen ja vaurastumisen aika, jonka luonnon ja historian olot näyttävät määränneen siellä alkamaan suomalaisessa muodossa.
6. MAAILMANTALOUS JA JÄÄMEREN KYSYMYS.
Viimeisten vuosikymmenien kuluessa on Europan Jäämeren ja sen maiden taloudellisessa käytössä tapahtunut perinpohjainen muutos. Sorrettu lappalainen pyyntimies ei siellä enään maksa turkiksia ja mursunnahkaköysiä norjalaisille verottajilleen, norjalaiset kalamiehet eivät siellä enään yksinään kalastele eivätkä etuoikeutetut englantilaiset ja hollantilaiset kipparit ole ainoita Vienankävijöitä. Kaikki Pohjois-Atlantin merenkulkijat ottavat nyt osaa Jäämeren meriliikkeeseen. Kaikilta tahoilta kiiruhtaa sinne pyyntiaikoina kalastajia ja Jäämeren eränkävijöitä. Suuret kansainväliset yhtiöt harjoittavat siellä nykyaikaista puutavaraliikettä ja vuorityötä. Kahdessa kohdassa tulevat jo suuret rautatiet sisämaasta Jäämeren rannalle. Rotuvaltaiset, luonnontaloudelliset alkuajat samoinkuin ahtaan merkantilisminkin vuosisadat ovat Jäämerellä olleet ja menneet ja uusi, maailmantaloudellinen aikakausi on siellä alkanut.
Kalastus on yhä edelleenkin Jäämeren tärkein elinkeino. Lapinmerestä saadaan pääasiallisesti turskia, silliä, kilohailia, lohia ym. maailmanmarkkinoilla haluttuja kaloja. Korkeimmalla kannalla on Ruijan kalastus, jota tuhannet norjalaiset ja suomalaiset kalastajat siellä harjoittavat koko kevät- ja kesäkauden ja jonka vuotuinen tuotantoarvo paikalla on viime aikoina tehnyt 12-14 milj. kruunua (nykyisin moninkertaisesti enemmän).
Norjan kalastuselinkeinossa viime vuosikymmeninä tapahtuneet suuret edistykset ovat perinpohjin muuttaneet Ruijankin kalastuksen luonteen. Työläs ja hengenvaarallinen kalastus avonaisista veneistä on suuresti helpottunut ja tullut turvalliseksi moottorialusten tultua yleiseen käytäntöön. V. 1901 oli Norjan kalastajilla vasta yksi ainoa moottorialus; v. 1914 niitä oli 7.352, joista 4.882 katettua. Tällaisten tukevain katettujen moottorialusten varassa on ulkomerellä vuoden kylmimpänä ja pimeimpänä aikana tapahtuva suursillinpyynti ja Islannin kalastus tullut mahdolliseksi. Toisen suuren edistyksen ovat saaneet aikaan uudet keinokkaat säilytystavat: ilmanpitävä (hermetinen) rasioiminen ja keinotekoinen jäähdytys. Näillä keinoin ei ainoastaan ole paljon edullisempi ja paljon laajempi kalainvienti tullut mahdolliseksi, vaan itse kalastuskin on suuresti hyötynyt, kun syöttikala voidaan jäähdyttää ja sitä siten entistä mukavammin hankkia ja säilyttää. Kun vielä lisäämme, että Norjassa on viime aikoina otettu käytäntöön kokonaan uusia kalastusalueita (matalikkoja) ja että ennen halveksituistakin kalalajeista sopivalla valmistamisella on ruvettu saamaan hyviä hintoja, niin eipä ihmettä, että Norjan ja Ruijan kalastajista, joita vielä vuosikymmen pari sitten pidettiin säälittävinä "kalastajaparkoina", nyt on tullut omavaraista, itsetietoista ja yhä korkeammalle sivistystasolle pyrkivää väkeä.
Siinä on esimerkki valmiina ja ura osoitettu tulevalle suomalaiselle kalastukselle Itä-Varangissa!