Niinkuin Europan Pohjoismeressä, niin Europan Jäämeressäkin on jyrkkä vastakohta olemassa Europpaa lähempänä ja siitä ulompana olevan merialueen välillä. Eteläpuoli, jota sen ääressä olevan Lapinmaan mukaan on kutsuttu Lapinmereksi, on suuressa määrin Norjan länsipuolella olevan meren kaltainen. Norjasta Kuollan niemen puoliväliin saakka Lapinmeren rannat pysyvät vuoden ympäri sulina ja paljon laajemmillakin aloilla vesi on vaarallisista jäävuorista vapaa sekä pitemmän tai lyhemmän osan vuotta merenkululle auki. Runsaan merieläimistönsä ja luontaisten elinkeinojensakin kautta se lähinnä kuuluu varsinaisen Norjanmeren yhteyteen. Paljon pienempi taloudellinen arvo on Lapinmeren pohjoispuolella olevalla Barentsinmerellä, joka monessa suhteessa on verrattava Grönlannin mereen, sekä Lapinmerestä lounaaseen pistävällä matalalla Vienanmerellä, joka viimemainittu kuitenkin asuttujen, kehityskykyisten ympäristöjensä ja eteläisten liikeyhteyksiensä vuoksi välillisesti on Jäämeren tärkein perukka.
Europan Jäämeren talouselämälle tarjoavat sen saaret sopivia tukipisteitä. Seitsemän suuren ja monen pienen saaren muodostama, n. 65.000 km2:n laajuisen Huippuvuorten saariston läntisiä, jopa pohjoisiakin salmia ja vuonoja Golfvirran vielä lämmin vesi pitää kesäisin sulana, jotavastoin saariston itäpuoliset vedet, missä kulkee kylmä polarivirta, ovat aina täynnä ajojäitä. Huippuvuoria paljon kylmempi ja vaikeapääsyisempi on vasta v. 1873 löydetty Frans Joosefin maa, Jäämeren ahdistetun eläimistön etäinen pakopaikka, sekin n. 50.000 km2 laaja saaristo. Novaja Semljan kaksoissaaret, alaltaan 91.791 km2 ovat kesäisin sulan Europan Jäämeren ja kylmän, harvoin kesälläkään jäistä vapaan Karanmeren jyrkkänä rajana. Kaikki nämä Jäämeren saaret ovat korkeita, jäitten ja aaltojen epätasaisiksi syövyttämiä vuorimaita. Huippuvuorilla ja Frans Joosefin maassa on alkuvuoren päällä samanlaisia vaakasuoria hietakivi- ym. vuorikerroksia, joita tavataan Grönlannissa, joten ne kaikki näyttävät olevan jätekappaleita samasta muinaisesta laajasta mantereesta. Novaja Semljan vuorirakenne muistuttaa lähinnä Uralin vuoristoa. Kaikkien näiden jää- ja lumipeitteisten saarten vuorissa on säilynyt merkkejä täällä aikain aikoina vallinneesta lämpimästä ilmastosta ja etelämaisesta palmukasvillisuudesta. Silloin varmaan ovat syntyneet Huippuvuorten kivihiilikerrokset ja Novaja Semljan petrolilähteet, jotka samoinkuin Grönlannin ja Ruijan rannikkojen malmit ja muut vuorenaarteet ovat pakottaneet Jäämerellä uudelleen arvioimaan melkein kaikki entiset arvot.
Jäämeren alueelle ominaista on sen luonnonelämän suuri yhdenmukaisuus. Jää on siellä yhdistänyt meren ja maan suureksi yhtenäiseksi luonnon valtakunnaksi. Kaikkialla samanlaatuinen ilmasto, yli koko Jäämeren liikkuvat jäävirrat ja koko alueen ympäri ulettuva melkein katkeamaton maavyöhyke ovat siinä määrin helpottaneet kasvien ja eläinten yleistä leviämistä, että ne joka paikassa Jäämeren piirissä ovat pääpiirteittäin samanlaatuisia.
Kaiken elimellisen elämän alkuna näyttävät täällä olevan pienet leväkasvit, joita on kaikkialla, merivedessä, jäissä, lumissa ja mailla. Meri on täynnä pienen pieniä pii-leviä; niitä esiintyy usein niin suurin määrin, että jäät niistä saavat keltaisen värin. Täällä kirjaimellisesti toteutuu sana: "missä on vettä, siellä on elämää"; jos sulattaa kivikovan jääpalan, niin keskeytynyt elämä siinä heti alkaa uudelleen. Jäämeren pohjassa kasvaa suuria ruskoleviä, joita tuulet ajavat rannoille korkeiksi röykkiöiksi. Meren kasvillisuudesta viime kädessä saa ravintonsa Jäämeren suunnaton eläinmaailma, ensin pienimmät vesieläimet, sitten kalaparvet, lukemattomat linnut, hylkeet ja vihdoin jättiläismäiset valaat.
Maalla on omat pii-levänsä, jotka joskus värjäävät lumen punaiseksi. Kukintakasveja on Jäämeren mailla tavattu n. 400 eri laatua, joten sikäläinen kasvillisuus ei ole lainkaan niin köyhä kuin luulisi. "On merkittävä seikka — Jäämeren tutkija William S. Bruce kirjoittaa — että kulkekoonpa retkeilijä kuinka kauas pohjoiseen hyvänsä, käyköön kuinka autiossa seudussa tahansa, niin varmasti hän tapaa yhden tai useamman lajin kukallisia kasveja. Ainakin hän löytää siellä unikon, voikukan tai kivirikon, ja kaikista niistä Jäämeren unikko (Papaver radicatum) on kestävin. Ei ole sitä paikkaa Huippuvuorilla, Frans Joosefin maalla, Novaja Semljalla tai muualla niin karua, autiota ja tuulenpieksämää, etten siellä olisi löytänyt Jäämeren unikkoa kasvamassa, vaikkapa surkastuneenakin, niin kasvamassa ja kukkimassa kuitenkin; ja missä olot ovat vähänkään suotuisammat, siellä se aivan rehoittaa ja loistaa. Samaten Jäämeren unikko tavataan Grönlannin rannikoilla ja Amerikan pohjoispuolella olevassa saaristossa, missä vain mitään voi kasvaa. Unikon jälkeen punainen kivirikko (Saxifraga oppositifolia) on luultavasti sitkein arktinen siemenkasvi, ja suotuisissa paikoissa se on vielä rehevämpi kuin unikko…"
Arktiseen kasvillisuusvyöhykkeeseen luetaan metsärajan pohjoispuolella olevat seudut. Tämän vyöhykkeen kasviyhdyskuntia on tapana yhteisellä nimellä kutsua "tundraksi", jolla nimityksellä kuitenkin varsinaisesti tarkoitetaan sammal- ja jäkäläkankaita ja soita, jotka peittävät Jäämeren rannikoilla olevia tasankoalueita Pohjois-Venäjällä, Siperiassa ja Kanadassa. "Arktisen alueen kasvillisuuden yleinen luonne on erittäin yksitoikkoinen. Karua on koko luonto. Silmän kantamalta ei näy ainoatakaan puuta, tuskin edes pensasta, ainoastaan pieniä maassa matavia varpuja, kituvia ruohoja ja heiniä, joiden varret ja korret ovat suureksi osaksi sammalten ja jäkäläin peitossa. Tundran yleinen väri on ikävänlainen, ruskean vihertävä, mutta syyspuoleen on väririkkaus runsaampaa. Silloin saavat kasvien lehdet koreat syysvärinsä. Seutujen valtavärit vaihtelevat silloin ruskeasta (vaivaiskoivu ym.) heleän tulipunaiseen (karhunmarja) ja koreankeltaiseen (enimmät pajut). Missään muualla eivät kasvien koreat syysvärit pistä niin selvästi silmään kuin autiolla tundralla… Poikkeuksena tundraseutujen yksitoikkoisuudessa ovat viljavimmat vuorten rinteet, kalliopengermät ym. sellaiset paikat, jonne on keräytynyt rapautumissoraa riittävästi ja jotka ovat edes jonkun verran suojattuina tuulilta. Etenkin ovat kalkkikalliot kasveille suotuisia. Puita ja isoja pensaita ei tosin ole sielläkään, mutta sinne ovat saapuneet pohjoisten seutujen kauneimmat kukkakasvit. Tunturivuokon kukkiessa ovat rinteet lumivalkeita sen runsaista kukista; toiset rinteet saattavat olla punasinerviä Saxifraga oppositifolian kukkiessa (esim. Varankivuonossa). Varsinkin lintuvuorien penkereillä on kasvillisuus keräytynyt todellisiksi luonnon kukkatarhoiksi. Mutta nämä ovat vain vähäpätöisiä poikkeuksia, jotka ainoastaan hyvin vähässä määrässä häiritsevät arktisten seutujen kasvillisuuden suurta yksitoikkoisuutta." (A.K. Cajander.)
Eläimistökin on kaikkialla Jäämeren alueella pääasiallisesti yhdenlaatuinen. Koko alueen tunnuksellisin eläin, jään valtakunnan kuningas, on jääkentillä lakkaamatta kuljeskeleva, hylkeitä pyydystelevä jääkarhu (Ursus maritimus). Varsinaisista maaeläimistä ovat ihmiselle hyödyllisimmät myskihärkä (Ovibos moschatus) ja peura (Rangifer tarandus). Enemmän lampaan kuin naudan sukuinen myskihärkä elää nykyään ainoastaan Amerikan napamaissa, mutta on muinoin ollut yleinen pohjoisessa Europassakin. Peura elää villinä kaikissa Jäämeren maissa ja on levinnyt kauas napapiirin eteläpuolellekin; Suomessa se on aikoinaan ollut yleinen Laatokan seuduillakin. Sen esiintymistä Frans Joosefin maalla ja Huippuvuorilla on pidetty todisteena siitä, että nämä saaret ovat ennen olleet mantereitten yhteydessä; edellisestä saaristosta peura kuitenkin on jo hävinnyt ja jälkimäisessä saaristossa on se häviämäisillään, kun europpalaiset urheilijat sitä kilvan surmaavat ja norjalaiset metsästäjät ovat viime aikoina ruvenneet sitä myrkylläkin tappamaan, "hävittäen ei ainoastaan villipeuroja, vaan myöskin karhuja, naaleja, lintuja ja muita eläimiä ja muuttaen siten luonnonrikkaat Huippuvuoret kolkoksi kalmistoksi". Lappalaiset ja jotkut muut pohjoiset kansat ovat kesyttäneet peuran "poroksi" ja saaneet siitä mitä monipuolisimman hyötyeläimen. Muista maaeläimistä mainittakoon vielä sukunsa tuhkimus, typerän tunkelias Jäämeren kettu eli naali (Canis lagopus), ja pari jyrsijöihin kuuluvaa sopulilajia (Myodes), jotka usein suunnattomin joukoin kulkevat tundroilla, jänis ja susi. Varsinaisista metsäeläimistäkin monet ovat levinneet lähimmille napamaa-alueille.
Yleisin kaikista arktisista linnuista on pulmunen (Plectrophanes nivalis), "joka esiintyy suunnattomin joukoin ja löytää itselleen koti- ja pesäpaikan jokaisessa arktisessa maassa, olkoon se kuinka kolkko hyvänsä". Frans Joosefin maalle se saapuu huhtikuun puolivälissä ja muuttaa sieltä lokakuun loppupuolella. Tärkeimpiin Jäämeren maitten lintuihin kuuluvat metsäkanan sukuiset kiirunalajit (Lagopus), joiden liha on maukasta ravintoa. Arktisten lintujen oikea valtakunta on kuitenkin itse Jäämeren avaroilla vesillä. Siellä tavataan "lintuvuoria", korkeita ja jyrkkiä rantakallioita, joilla kiislat, ruokit, lunnit, lokit, merimetsot ja muut vesilinnut pesivät suunnattomin joukoin; aurinkoa pimentävinä pilvinä lentelee lintuja sellaisten lintuvuorien ympärillä. Taloudellista hyötyä kaikki nämä lintuparvet tuottavat ainoastaan höyhenillään ja munillaan. Arvokkaimpia siinä suhteessa ovat haahkat (Somateria mollissima ja spectabilis). Islannissa, Huippuvuorilla ja muilla Jäämeren saarilla pesivät haahkat sisustavat pesänsä mitä hienoimmilla untuvilla, joita ne nyppivät omasta rinnastaan. Ihminen riistää pesästä untuvat ja munat, ja haahkaemä kahdesti uudelleen sisustaa pesänsä, toisella kerralla uroslinnultakin otetuilla untuvilla; 24 pesän lasketaan tällä tavoin tuottavan kilon untuvia.
Jäämeren merieläimistön runsaudelle vetää koko maailmassa vertoja ainoastaan Eteläisen Jäämeren eläimistö. Tämä Jäämeren eläinrikkaus ei riipu niin paljon lajien lukuisuudesta kuin saman lajin yksilöjen paljoudesta. Merieläimistä herättävät enintä huomiota valaat, joita on sekä suuria hetulasuisia että pienempiä hammasvalaita. Valaitten kuningas, 24 m:n pituuden ja 150.000 kg:n painavuuden saavuttava musta Grönlannin valas (Balcena mysticetus), joka ennen tuhansittain risteili Jäämeren selillä, on jo luultavasti sukupuuttoon hävinnyt; v. 1897 skotlantilaiset valaanpyytäjät vielä saivat saaliikseen 13 näitä valaita, mutta v. 1907 eivät enään ainoatakaan. Sen sijaan porhaltelee Jäämerellä vielä mahtava sinivalas eli jättiläisvalas (Balanoptera Sibbaldii); se ei ole yhtä painava ja paksu kuin Grönlannin valas, mutta on sitä pitempi, maailman pisin eläin, joskus 30 metrin mittainen! Pienemmistä valaslajeista ovat muita merkittävämpiä maitovalas (Delphinopterus leucas) ja sarvivalas (Monodon monoceros). Ne ovat molemmat 4-6 m:n pituisia ja monessa muussakin suhteessa toistensa kaltaisia, ja niitä pyydystetään ahkerasti sekä rasvan että nahan ja ravinnoksi käytetyn lihansa vuoksi. Maitovalas liikkuu kaikilla arktisilla rantavesillä ja se on helposti tunnettava kermanvaaleasta väristään. Sen retket ovat niin säännöllisiä, että kokeneet pyytäjät, jotka tarkoin tuntevat, mitä rantaa ja mitä tietä se milloinkin kulkee, tavallisesti saavat ajetuksi maalle koko matkueen. Sarvivalas on tunnettava uroksen 2-3 m:n pituiseksi, suoraan eteenpäin ulkonevaksi kasvaneesta yläleuan etuhampaasta. Tällä kierteisellä hammasluulla oli ennen vanhaan kaupassa hyvin suuri arvo, sitä kun näette luultiin raamatun pyhän "yksisarvisen" sarveksi ja sen jauhetta kun senvuoksi pidettiin ihmelääkkeenä. Jäämeren lämpimämmissä osissa tavataan myöskin pyöriäinen eli merisika (Phocaena communis), mustaselkäinen ja valkovatsainen, lihava ja iloinen, parin metrin pituinen pikkuvalas.
Jäämeren lukuisista hyljelajeista on arvokkain mursu (Trichechus rosmarus). Se on jykevä otus, painoltaan 1000-2500 kg ja koiras varustettu 2/3 m:n pituisilla alaspäin kasvavilla torahampailla, joita se käyttää simpukkain kaivamiseen ja taisteluaseekseen. Mursukin on ennen ollut yleinen Jäämerellä, mutta hillittömän pyynnin vuoksi se jo on hävinnyt laajoilta alueilta. Jäämeren tavallisia hylkeitä ovat Grönlannin hylje (Phoca groenlandica), muita suurempi partahylje (Ph. barbata), kuplahylje (Cystophora cristata) ja Suomenkin vesillä tavattavat norppa eli kiehkuraishylje (Phoca foetida), kirjava hylje (Phoca vitulina) ja halli eli harmaahylje (Halichoerus grypus). Hylkeenpyynti on yhä vielä Jäämeren tärkeimpiä elinkeinoja ja kymmeniä ellei satojatuhansia hylkeitä saadaan joka vuosi Europan lähellä olevista Jäämeren osista.