"Ottar sanoi herrallensa kuningas Alfredille, että hän asui kaikista norjalaisista pohjoisimpana. Hän kertoi asuvansa sen maan pohjoisessa osassa Länsimeren rannalla. Kuitenkin sanoi hän tämän maan siitä ulottuvan vielä kauas pohjoiseen; mutta maan siellä olevan asumattoman, paitsi mitä muutamissa paikoin silloin tällöin oleskelee lappalaisia (Finnas), jotka talvella metsästävät ja kesällä kalastavat heidän meressänsä.
"Hän sanoi kerran halunneensa tulla tietämään, kuinka kauas tämä maa ulottuisi pohjoiseen, taikka asuisiko ketään ihmisiä tämän autiomaan pohjoispuolella. Hän läksi siis ja purjehti pitkin rannikkoa pohjoiseen päin, pitäen koko ajan aution maan oikealla kädellänsä ja aukean meren vasemmallansa. Kolmen päivän kuluttua tuli hän niin kauas pohjoiseen kuin valaanpyytäjät tavallisesti kauimmaksi menevät. Sitten kulki vielä pohjoista kohti, niin kauas kuin toisten kolmen päivän kuluessa voi purjehtia. Sen jälkeen maa kääntyi itäänpäin, taikka meri antoi maahan päin; kumminko oikein, ei hän tiennyt, sen hän vaan tiesi, että hän siellä odotti länsituulta, tahi vähän pohjoisempaa, ja laski sitten itää kohti, pitkin maata, niin paljon kuin neljässä päivässä voi purjehtia. Tällöin piti hänen taas odottaa tuulta, täyttä pohjoista, siitä syystä että maa siellä kääntyy etelään taikka meri antautuu maahan päin, kumminko oikein, ei hän tiennyt. Sitten hän laski etelää kohti pitkin maata, niin kauas kuin viidessä päivässä voi purjehtia. Silloin tuli hänelle siellä lahdessa suuri joki vastaan. He kääntyivät joella takaisin, sillä he eivät uskaltaneet jokea myöten purjehtia ylemmäksi, peljäten vihollisuutta; koska maa joen toisella puolella oli sangen asuttua. Ja hän ei ollut tavannut asuttua maata sitten kotoa lähtönsä, vaan oli hänellä kaikkialla asumaton maa oikealla kädellänsä, paitsi muutamia kalastajia ja linnustajia ja metsästäjiä, jotka olivat lappalaisia. Ja vasemmalla kädellänsä oli hänellä aava meri.
"Permalaiset (Beormas) olivat varsin hyvin viljelleet maansa; mutta he (Ottar ja hänen miehensä) eivät uskaltaneet nousta maalle. Vaan Turjan lappalaisten maa (Terfenna land) oli kaikkialla autiota, paitsi missä metsästäjiä oleskeli tahi kalastajia taikka linnustajia.
"… Hänestä tuntui, että lappalaiset ja permalaiset puhuivat jokseenkin yhtäläistä kieltä. Hän matkusti sinne pääasiallisesti, paitsi halusta tullakseen tuntemaan maan luonteen, mursujen tähden; sillä näillä on sangen jaloa luuta hampaissansa; joita matkustajat toivat mukanansa muutamia kuninkaalle. Ja niiden nahka sopii hyvästi laivanköydeksi. Nämä valaat (mursut) ovat paljon pienempiä kuin muut valaat; eivätkä ole seitsemää kyynärää pitempiä…
"Hän oli sangen varakas mies… Mutta heidän (norjalaisten) varallisuutensa riippuu enimmästi siitä verosta, jonka lappalaiset heille suorittavat. Tämä vero on enimmäkseen otusten nahkoja ja linnunhöyheniä ja mursunluuta ja sellaista laivanköyttä, joka on tehty mursun ja hylkeen nahkasta. Kukin maksaa varojensa mukaan. Rikkaimman pitää suorittaa viisitoista näädännahkaa, viisi porontaljaa, yksi karhuntalja, kymmenen vasua höyheniä, yksi karhun- tai saukonnahkainen peski ja kaksi laivanköyttä, kumpikin kuuttakymmentä kyynärää pitkä, toinen mursun ja toinen hylkeen nahkasta.
"Hän sanoi, että Norja on sangen pitkä ja sangen kapea… Asumaton vuorenseljänne on itäisellä puolella, ulettuen yhtä pitkältä kuin asuttu maa. Tällä seljänteellä oleskelee lappalaisia…"
Ottar nimenomaan mainitsee tehneensä retkensä tiedonhalusta, joskin mursunluun hankkiminen oli sivutarkoituksena. Se oli sekä tarkoituksiltaan että tuloksiltaan suurenmoinen löytöretki. Sen kertomuksesta, niin harvasanainen kuin se onkin, selviää useita tärkeitä seikkoja.
Jäämeren luonto monipuolisine riistarikkauksineen on siinä kuvattu. Näemme siitä, että lappalaisia jo kauan ennen Ottarin retkeä oli asunut Jäämeren rannikkoseuduilla osittain sisämaan tuntureilla poronhoitoa ja villipeuran ja turkiseläinten metsästystä, osittain autiolla merenrannalla kalastusta, linnustusta sekä hylkeen- ja mursunpyyntiä harjoittaen. Kaikesta päättäen jo kauan ennen Ottarin aikoja norjalaiset olivat joutuneet suhteisiin lappalaisten kanssa ja ruvenneet tekemään heidän alueellaan maitse kauppa- ja verotusretkiä, joilta saivat saaliikseen pohjan peräin ja Jäämeren arvokkaita tuotteita.
Ottarin antaman kuvauksen vahvistavat ja täydentävät merkilliset lappalaiset muinaislöydöt, joita on kaivettu esille Varanginvuonon rantamilta, etenkin Kälmeijän (Kjelmön) saarelta Paatsjoen suun lähellä. Löydöt ovat 7-11. vuosisadoilta ja sisältävät monenlaisia, parhaasta päästä peuranluisia esineitä, kuten ongenkoukkuja, nuolenkärkiä, hylkeenpyynnissä käytettyjen harpuunien kärkiä, ahraimia jokilohien pyyntiä varten ym. Löydöissä on joukoittain kalain, lintujen — kuten meidän aikanamme jo sukupuuttoon hävinneiden siivettömäin ruokkien (Alea impennis) —, peurain, kirjavain hylkeiden, Grönlannin hylkeiden, harmaiden hylkeiden, merisikain eli pyöriäisten, majavain ym. ravinnoksi käytettyjen eläinten luita; sitävastoin on vähemmin jälkiä mursunpyynnistä. Saviastiain kappaleet ja pienet rautaesineet osoittavat, ettei Jäämeren lappalaisten silloinen kulttuuri ollut niinkään alhainen. "Tunkeutuessaan pitkin Pohjois-Norjan rannikkoa pohjoiseen norjalaiset tapasivat lappalaisia erämiehiä eli merilappalaisia. Tästä kosketuksesta korkeamman kulttuurin kanssa ovat lappalaiset paljon oppineet, mutta toiselta puolen ovat norjalaisetkin saaneet oppia lappalaisten pyynti- ja metsästyskulttuurista, joka hyvin soveltui niihin seutuihin. Sen kautta syntyi meripyynnin korkeampi kehitys." (Fridtjof Nansen.)
Luonnon edut, s.o. lauha talvi, ympäri vuoden sula meri ja meren sekä lintuvuorien riistarikkaus, siten näille kaukaisille rannoille houkuttelivat ja siellä ylläpitivät alallaan verraten korkealle kehittynyttä lappalaisasutusta ja -kulttuuria jo silloin kuin paljon etelämmässä olevat sisämaat vielä olivat asumattomia erämaita.