Ottarin retki avasi tien muille norjalaisille retkeilijöille, joiden kautta koko Ruijan ranta ja myöhemmin "Muurmaninrannan" (s.o. Normannien eli Norjalaisten rannan) nimellä tunnettu Kuollanniemen pohjoisrannikko tulivat Norjan vaikutuksen ja vallan alaisiksi. Norjalaisten ja islantilaisten satujen tietopiiri ulettui vielä paljon kauemmaksikin itäänpäin, aina Petshoran tienoille saakka. V. 1194 norjalaiset valaanpyytäjät löysivät Jäämeren äärillä uuden, "Svalbard'iksi" nimittämänsä kylmän maan, luultavasti Huippuvuoret, ja v. 1307 Norjan hallitusmiehet perustivat Varanginvuonon suulle Varjakan eli Vuoreijan linnan (Vardöhus). Meren herruus Jäämerellä joutui täten pysyvästi Norjalle.
Muistettavalla matkallaan Ottar päätyi Vienanmeren rannalle, suuren Vienanjoen suuhunko, kuten yleensä on luultu, vaiko Kuollan niemen etelärannikolle laskevan vuolaan Varsugan suuhun, kuten Nansen olettaa, jääköön tässä ratkaisematta. Hän tapasi siellä kukoistavan permalaisen asutuksen ja viljelyksen. Hyvään alkuun päästyään norjalaiset tämän tästäkin tekivät kauppa- ja ryöstöretkiä permalaisten maahan. Kuuluisin niistä on Thore Hundin ja hänen miestensä v. 1026 tekemä Vienan retki, jolloin norjalaiset permalaisten kauppapaikalle tultuaan ensinnä ostelivat paljon oravan-, majavan- ja soopelinnahkoja ja sen jälkeen kaupparauhan irtisanottuaan yöllä ryöstivät metsässä olevan aidatun kalmiston ja Jumalan-kuvan saaden saaliikseen suuret määrät hopeaa ja muita kalleuksia.
Norjalaisten kertomukset permalaisten oloista ovat kaikissa kohdissaan uskottavia — pitäähän A. Ahlqvist Jumalan-kuvan jutussa "ihan jokaista sanaa totena" — ja kaikki epäilykset haihtuvat, kun luemme vanhain arabialaisten maantieteilijäin kertomuksia heille tunnetuista pohjoisimmista maista. Eräs näistä arabialaisista kirjoittajista, 1100-luvulla elänyt Abu Hamid kertoo, kuinka kauppiaat matkustivat Bulgarista Isu nimiseen uskottomain maahan, josta saatiin majavia; siellä kauppiaat persialaisilla miekanterillä ostivat itselleen majavannahkoja; Isun asukkaat taas veivät nämä miekat pimeyden läheiseen maahan synkeän meren äärelle, missä möivät ne soopelinnahkoihin; tuon äärimmäisen maan asukkaat vihdoin uhrasivat miekat mereen, josta Allah antoi nousta vuorenkokoisia kaloja. Permalaisten rikkauden lähde oli siis Mustan- ja Kaspianmeren takaisessa arabialaisessa maailmassa, jonne Volgan kauppiaiden välityksellä hankittiin Jäämeren maitten kallisarvoisia turkiksia. Muutamalla mielikuvituksen värittämällä piirteellä Abu Hamid kuvaa koko vaihtokaupan Persiasta Jäämeren valaanpyyntivesille ja Jäämereltä Persiaan. Arabialaisten käyttämä Isu nimi lienee sama kuin muitten keskiajan kirjailijain mainitsemat Ves ja Wizzi, jotka tarkoittavat vepsäläistä heimoa, jonka alueen kautta luonnolliset kauppatiet muinoin kulkivat Vienanmerelle ja Jäämerelle.
Vienanmeren rannoilla asuvain turkis- ja hopearikkaiden permalaisten kansallisuudesta tuskin voi olla eri mieliä. He olivat kaikissa tapauksissa suomensukuisia ja kaikesta päättäen karjalaisia, tarkemmin sanoen nykyisten Vienan karjalaisten esi-isiä, jotka jo varhain olivat saapuneet Vienan vesille ja siellä kehittyneet eteviksi Jäämeren pyytäjiksi ja turkiskauppiaiksi. Siihen saamme todisteita monelta taholta. Vienanmeren ympäristöissä on permalais-aikaan palautuvia karjalaisia paikannimiä (Kannanlahti — Gandvik). Kun myöhemmin Vienan permalaisten nimi historiasta katoo, karjalaiset esiintyvät heidän yleisperillisinään sillä tavoin, ettei mikään todellinen kansanvaihdos tunnu mahdolliselta. Kalevalakin näyttää käsitystämme tukevan. Karjalaisille runoille on koko Jäämeren elämä tutunomainen ja kotoinen. Niinkuin omista näkemistään ne puhuvat Jäämeren luonnosta, valaista, mursuista ja mursunluisista hevossuista ja ruoskanvarsista. Sivumennen sanoen ovat karjalaiset kuten lappalaisetkin nähtävästi oppineet mursunpyynnin norjalaisilta, koskapa sana "mursu" lienee lainaus norjalaisesta "rosmar" sanasta; muuten on meidän "norsummekin" alkuaan sama kuin mursu ja norsunluu siis oikeastaan karjalaista mursunluuta.
V. 1137 mainitaan Vienanmeren rannalla suolan keittämistä — sekin varmaan vanha karjalainen merielinkeino. Myöhempäin historiallisten tietojen mukaan ovat Vienan-karjalaiset olleet tunnettuja Jäämeren valaanpyytäjiä, kalastajia ja laivanrakentajia. Koko tämä keskiaikainen karjalainen Jäämeren-kulttuuri ei voi olla aivan lyhyessä ajassa kehittynyt, vaan täytyy sillä olla juurensa Ottarin ja permalaisten ajoissa.
Vienan karjalaisten ja norjalaisten kauppa- ja sotasuhteita jatkui vuosisatain halki. Norjalaiset sadut kerskuvat senpuolisten monista voitokkaista Vienan-retkistä. Ja vienalaiset kostivat parhaansa mukaan tekemällä maitse ja meritse sotaretkiä Pohjois-Norjaan. Kilpailun ja vihollisuuden pääsyynä olivat varmaan lappalaiset, joita Vienan karjalaiset todennäköisesti jo ammoisista ajoista verottivat ja riistivät samaan tapaan kuin norjalaiset.
Kesken näitä norjalais-lappalais-karjalaisia suhteita esiintyy Jäämeren näyttämölle uusi tekijä: venäläiset. Kun jo v. 1096 etäisen Petshoran asukkaita ja parin vuosikymmenen kuluttua Laatokan seutuja mainitaan Novgorodin verollisina, lienee venäläisten valtiollinen ylivalta jo siihen aikaan ollut pohjattuna Vienan-karjalaisillakin alueilla. Kreikkalaisen kirkon ja edistyneempien elinkeinojen yhteisin voimin novgorodilainen valta ja asutus varmoin askelin lähenivät Jäämeren rantoja. Novgorodin ja Norjan hallitsijain kesken syntyi vähitellen vallanjako Jäämerellä. V. 1251 mainitaan Novgorodin ruhtinaan toimittaneen lähettiläitä Norjan kuninkaan luo, ja lienee silloin syntynyt jonkinlainen sopimus riidanalaisten seutujen käyttämisestä. Uusi pysyvämpi sopimus tehtiin v. 1326. Sen mukaan kumpikin valta sai määrätyllä tavalla verottaa omia lappalaisiansa koko sillä alueella, joka ulettui Malangin vuonolta pitkin Kuollan rantoja Kannanlahden Vieljokeen saakka; muuten oli veronalaisuuteen nähden rotu ratkaiseva, niin että karjalaiset jäivät Novgorodin alaisiksi ja että norjalaiset saivat verottaa "puolikarjalaisia", joilla oli lappalainen (s.o. Norjan alainen lappalainen) äiti; kummankin valtakunnan kauppiaat saivat esteettömästi kulkea toisen valtakunnan alueella.
Vaikka Norja nimellisesti pysyi Muurmaninkin rannan valtiollisena yliherrana, jolle vielä 1600-luvun alussa Kuollan kaupungin asukkaat maksoivat lohiveroa, niin tosiasiallisesti kuitenkin Norjan valta täällä jo keskiajalla taantui ja Venäjän kasvoi. Syynä Norjan vaikutuksen heikkenemiseen oli pohjoismaiden unionista aiheutuva Norjan valtiollinen taantuminen, Norjan kaupan syrjäytyminen Hansan kauppavallan tieltä ja ehkäpä myöskin kalastuksen vilkastuminen Norjan länsirannikolla, joka veti huomiota pois Jäämereltä. Sillä välin venäläisen kirkon valta 1300-luvulla vakaantui Vienansuun pääpaikassa Holmogorissa; v. 1429 perustettiin Vienanmeren saaristoon Solovetsin luostari, koko Vienan-Petshoran alueen kuuluisa kulttuurikeskus. Seuraavalla vuosisadalla kohosi jo venäläisiä luostarirakennuksia Kuollan ja Petsamon vuonojen perukoille Muurmaninrannalla.
Jäämeren rannikkojen isäntäin joukkoon ilmestyivät viimeisiksi vielä suomalaiset ja ruotsalaiset. Samalla tavoin kuin Jäämeren kalastajalappalaiset olivat joutuneet norjalaisten ja karjalais-venäläisten alaisiksi, Fennoskandian sisäosissa kiertelevät lappalaiset joutuivat voimakkaampien ja edistyneempien naapurikansain, suomalaisten (hämäläisten) ja ruotsalaisten riistettäviksi. Lappalaisten alamaisuus oli järjestynyt yksinkertaisen rotu- ja perheorjuuden tapaan, siten että suomalaisilla tai ruotsalaisilla isännillä oli takamailla lappalaiset orjaperheensä, joiden tuli suorittaa omistajilleen tietyt verot. Isännyys niinkuin orjuuskin jatkuivat perintönä polvesta polveen. Lappalainen pysyi isäntänsä veronalaisuudessa kaikkialla, missä kiertelikin; asiakirjallisten tietojen mukaan hämäläiset isännät keskiajalla omistivat verolappalaisia kaukana Perä-Pohjolassa ja Länsipohjassa.
Ottarin usein mainitussa kertomuksessa sanotaan, että pohjoisen Norjan erotti Ruotsista ja Kainuunmaasta (Pohjanlahden suomalaisista seuduista) niin leveä seljänne, että sen yli kulkemiseen tarvittiin paikoin kaksi viikkoa, paikoin vain kuusi päivää ja että kainulaiset (suomalaiset) kevyillä veneillään tunturijärviä pitkin soutaen ja veneitään maata myöten kantaen toisinaan kävivät hävittämässä Norjan seutuja ja norjalaiset samoin Kainuunmaata. Sodalliset suhteet kuitenkin aikaa myöten muuttuivat rauhallisemmiksi. Lappalaisten perääntyessä viimein Ruijan alueelle saakka heidän suomalaiset ja ruotsalaiset isäntänsäkin joutuivat veroasioissaan kulkemaan Jäämeren rannoilla. Tällaisia verotusretkiä pidettiin muinoin niin luonnollisina ja oikeutettuina, etteivät norjalaiset niitä estäneet; he itsekin nauttivat samanlaisia oikeuksia vieraalla alueella. Näin suomalaiset ja ruotsalaiset saivat ensimäisen jalansijan Jäämerellä.