Valo tuikkaa tuvasta. Se valaisee ukkoa ja akkaa, jotka kumarassa ja surun painamina istuvat siinä — se valaisee raamattua, joka on levällään heidän edessään.
Ja ääni on heikko ja vapiseva ja sanat tulevat harvaan ja laulavalla äänellä kun ukko lukee:
"Heidän sappensa, jotka minua vainoovat, ja heidän huultensa vaiva langetkoon heidän päällensä."
Tuliset kekäleet pitää heidän päällensä putooman; hän antaa heidän langeta tuleen ja vesihautaan, ettei heidän pidä nouseman ylös.
Kielilakkarin ei pidä menestymän maanpäällä; Vääryyden miestä pitää, ajettaman että hän häijyyteensä kaatuu, sillä minä tiedän, että Herra viheliäisen asian ja köyhän oikeuden toimittaa.
Uusitalo.
Korkealla, äkkijyrkällä rantatörmällä Uumajan joen varrella on Niilo Erkinpojan vanha tupa. Niin, se on yhä pystyssä, vaikka se nyt miesmuistiin on ollut raihnainen ja luuhistunut niinkuin Niilo-ukko itse. Ei se juuri kauniilta näytä tuo tupa, madonsyömä ja harmaa kuin se on, tuohipaikkaisine ikkunoineen ja ravistuneine, pullottaville seinineen, eikä Niilo Erkinpoikakaan sen pulskemmalta näytä köpötellessään siinä — paljas-jaloin ja niin vähissä vaatteissa kuin suinkin. Mutta miten onkaan, niin kokoontuu kumminkin kylän nuoriso aina kesällä tänne kun on lystiä pidettävä ja Herra yksin tiesi, kuinka monen kenkäparin pohjat lienevätkään kuluneet, kun juhannusiltoina Niilo Erkinpojan pihamaalla tanssiksi pistettiin. Sillä ei kukaan taida viulua käyttää niinkuin hän, Niilo-ukko, ja kun hän kesäilloin istuu ja soittaa kosken kanssa kilpaa, niin syntyy siitä niin ihmeellisiä sointuja — toisinaan niin iloisia, että on mahdotonta pysyä paikallaan, mutta toisinaan niin vienon suruvoittoisia, että kyyneleet silmiin pyrkivät.
Hän on muuten kuni muuttolintu. Niin pian kun syyspuoleen päästään tulee hän levottomaksi — kulkee edestakaisin koko päivän pihamaalla viulu leuan alla; — ja sitten hän varhain eräänä aamuna heittää pussin selkäänsä, lukitsee porstuanoven ja lähtee kyliä kohden kulkemaan. On kuin jos hän pelkäisi ollessaan yksin kun syyspimeät alkavat tehdä metsän hänen tupansa ympärillä synkäksi ja salaperäiseksi — hän näkee ja kuulee niin paljon sen mättäistä ja risukoista… Ja sentähden kulkee hän kyliä kohden talosta ja taloon — auttaa vähän siinä, vähän tuossa — saa vähän syödäkseen siellä, vähän täällä — ehkenpä kaksikymmenviisipennisenkin silloin kun hän on parantanut emännän lehmän tahi isännän hevosen. Sillä Niilo-ukossa on miestä vähän kunnekin päin.
Niin kuluu talvi ilman että hän kertaakaan käy mökissään törmällä. Mutta kun päivät käyvät pitemmiksi ja aurinko sulattaa päiviä aitauksille, silloin käy hänkin taas levottomaksi. Silloin voi hän istua pitkät ajat kuistinportailla ja kuulostaa. Ei kukaan tiedä niitä hän kuulostaa — mutta kun talon isäntä näkee hänen tuolla tavoin istuvan, niin tietää hän, ettei Niilo-ukko siinä talossa ikäänny. Eikä kukaan kummastu kun ukko seuraavana aamuna heittää pussin selkäänsä ja nopein, töpöttävin askelin kiiruhtaa polkua pitkin, joka vie joelle.
Emäntä seisoo kuistilla ja katsoo hänen jälkeensä kunnes kumaraharteinen mustahko mies katoo näkyvistä puitten väliin.