"Niin, niin, hän on vähän hupsu, mutta eipähän sitä pidä niinkään ihmetellä. Hänellä on, raukalla, ollut omat kestettävillään."
Ja niin hän laittelee huiviaan ja menee aidan vierustalle katsoakseen josko kestänee vielä kauvan aikaa ennenkun kevätkyntöön päästään…
Mutta kiemurtelevaa polkua pitkin kiiruhtaa Niilo-ukko eteenpäin. Ilma tuntuu niin repäisevän raittiilta — aurinko paistaa niin lämpöisesti ja oravat pitävät pakinaa puitten latvoissa — lunta on vielä paikotellen, mutta se on niin kummallisen vetisensinistä siinä missä eivät havunneulat tai muut roskat sitä peitä. Nevat kimaltelevat kuni järvet ja metsälampien pinnalla on tummia juovia; — vaarallista on nyt kulkea niiden yli. Mutta sitä ei Niilo-ukko jää ajattelemaan. Hänen on niin ihmeellisen kevyttä ja notkeata ollakseen — pussi selässä oi paina mitään — ylt'ympäri kohisee ja soi, niin että pää pyörälle menee. Ja kun hän pitkän matkan päästä näkee tupansa törmällä, niin silloin hänen täytyy vetää viulu pussistaan. Hei! Siitäkös helinä syntyy ja kielet surisevat, kosken kanssa kilpaa. — Äkkiä näkee hän tuvan kasvavan — seinien punottavan ja ikkunoitten kullankarvaisina auringonpaisteessa kimaltelevan. Ja tuolla kuistin portailla seisoo hän odottamassa — hän ja lapset…
Ei — niinhän se oli aikoja sitten — hyvin kauvan sitten… Ei hän enää voi oikein muistaa miten sen asianlaita olikaan.
Ja niin hän pistää viulun pussiin takaisin ja työntäsee ränsistyneen, saranoissaan narisevan oven selälleen. Hoh hoh! Jumalan kiitos että taaskin ollaan kotona.
* * * * *
Niin, Niilo Erkinpoika on kokenut sekä yhtä että toista elinaikanaan. Ja vaikka hän nyt niin vanhalta ja raihnaiselta näyttää, oli aika hänelläkin, kun veri kuumana suonissa kiehui — kuumempanakin kuin useitten suonissa, — jolloin hänen silmänsä voivat säkenöidä, ei vaan niinkuin nyt hilpeyttä tai iloisuutta, vaan kiukkua ja vihaa, jos niiksi tuli.
Hän oli juuri täysi-ikäiseksi tullut kun hänen isänsä kuoli ja jätti jälkeensä talon ja monen sadan markan suuruisen velan. Se velka oli syntynyt sillä tavoin, että Niilon isä oli ottanut tavaroita velaksi eräältä sahayhtiöltä. Siihen aikaan oli nimittäin tavallista, että yhtiön herrat möivät kaikenlaista ruokatavaraa talonpojille, eivätkä he koskaan pelänneet luottoa antaa, varsinkaan ei semmoisille, joilla oli metsää.
Niilo Erkinpojalla olivat rahat tiukassa, ja sentähden tuli hän iloiseksi, kun inspehtori, jonka takana velkakirjat olivat, tarjosi hänelle rahdinajoa yhtiölle velan maksamiseksi. Sehän oli mainio sopimus, semminkin kun inspehtori Strömbom lupasi hyvät rahtipalkat. Eipä silti että kirjallista sopimusta olisi tehty, mutta inspehtori näytti rehelliseltä ja reilulta mieheltä, niin ettei siitä maksusta hätää ollut.
Ja niin alkoi hän ajaa rahtia kaupungin ja kirkonkylän väliä. Kokonaista neljätoista peninkulmaa oli matkaa, ja sekä mies että hevonen saivat kovaa kokea — mutta sitä nyt ei käynyt auttaminen. Niilo ei ollut niitä, jotka maailmaa mustana pitivät, sen voivat hänen toverinsa, rahtimiehet todistaa. Kyllähän hän toisinaan voi olla riidanhaluinenkin, kun hän oli saanut liian monta naukkua, ja silloin oli parasta kavahtaa häntä, sillä hän oli vahva kuin karhu, mutta raittiilla päällä oli hän hauskimpia tovereita, mitä saada voi. Jumala tiesi, mistä hän otti kaikki juttunsa. Mutta siinä kävi rähinä ja nauru pitkin koko matkaa, niin että kun rahtikuorma vastaan tuli, niin voi pitkän matkan päässä kuulla oliko Niilo Erkinpoika mukana vai ei. Kotona Uudessatalossa piti vanha Kaisa-emäntä komentoa ja huolehti niin sisä- kuin ulkotöistä. Hän olikin muuten noita repäiseviä vaimoihmisiä, jotka eivät edes pelkää renkiä kauluksesta ottaa, jos niiksi tulee. Se oli Niilolle onneksi, että hänen äitinsä oli semmoinen, sillä muuten Herra ties' kuinka talon olisi käynyt. Mutta niinkuin nyt oli, pysyi Uusitalo jotakuinkin hyvässä kunnossa, vaikka talon isäntä enimmäkseen maanteitä maleksi. Kumminkin Kaisa-eukko lopulta väsyi ja alkoi karttaa, että Niilo joko hankkisi naikkosen taloon tai lopettaisi rahdinajonsa. Muutenkin pelkäsi hän noita kaupunkimatkoja — hän oli kyllä nähnyt hän, että Niilo ei aina horjumatta liikkunut, kun hän tuli kotiin.