Niilo Erkinpoika oli itsekin ajatellut mennä naimisiin. Hän oli jo kauvan aikaa tähystellyt erästä tyttöstä, ja hänen toverinsa kyllä tiesivät, ettei hän koskaan laiminlyönyt tilaisuutta ohi kulkiessaan pistäytyä Juho Jussilaisen luona Punajoella. Hilta oli talon ainoa tytär ja vaikkei hänellä ollut rikkautta, ei hänen tarvinnut pelätä jäävänsä vanhaksipiiaksi. Sillä kaunis oli hän kuni kevätpäivä ja iloinen kuni sirkkunen — ei kukaan voinut karkelossa kevyemmin pyörähdellä kuin hän, mutta ei kukaan käynyt reippaammin työhönkään käsiksi kun tarve vaati. Miten kävikään niin hän tuli Uudentalon emännäksi, ja siihen oli vanha Kaisa tyytyväinen, sillä parempaa miniää ei hän mielestään olisi voinut koskaan saadakaan. Nyt pelkäsi Kaisa vaan tuota rahdinajoa. Yhtiön velka piti olla maksettu jo aikoja sitten, sillä, niihin kolmeen vuoteen, joina Niilo oli rahtia ajanut, ei hän ollut ottanut enempää kuin kymmenen jauhosäkkiä ja yhden laatikon ameriikkalaista silavaa — sen hän tarkoin tiesi. Kaisa-eukko. Mutta oli ikäänkuin hän olisi aavistanut, että yhtiö petti Niiloa.
Olipa se nyt sitten Kaisan karttaminen tai Hiltan rukoukset, jotka vaikuttivat, yhtä kaikki, Niilo lupasi lopettaa kaupunkimatkojen teon. Ja niin hän läksi kirkonkylään tilintekoon yhtiölle. Hänen piti olla kotona ennen iltaa.
Mutta kotona Uudessatalossa saivat Hilta ja Kaisa odottaa turhaan sen illan ja koko seuraavan päivänkin. Miksi hän niin kauvan viipyi? Eikai hänelle liene mitään tapahtunut? Hilta kulki levottomana ja katseli ikkunasta joka äänen tieltä kuullessaan. Hän alkoi aavistaa pahinta — hän melkein odotti saavansa nähdä Niilon tulevan kotiin verisenä ja piestynä, tahi että jotain muuta hirvittävää oli tapahtunut.
Vihdoin kuului ajavan kolinaa tuolta tien käänteestä. Niilo se oli joka tuli niin hurjaa vauhtia, että vaahto hevosraukasta kuohui. Hoilotti ja lauloi kärrynlavalla istuessaan, niin että sen voi pitkän matkan päähän kuulla. Semmoisena ei Hilta häntä sitä ennemmin koskaan ollut nähnyt.
Säikähtyneenä riensi hän pihalle, jossa Niilo oli hevosta riisumassa.
— "Mikä Herran nimessä sinua Niilo vaivaa? Siitähän näyttää kuin olisit humalassa. Et kai sinä oo juonu' rahat mitkä ajosta sait? Oi, Herra Jumala, tätä kurjuutta!" — ehätti Hilta sanomaan. — "Oh, suus' kiin', akka! Suus' kiin' sanon minä, sillä Niilo Erkinpoika on semmoinen mies, joka tietää, minkä hän. tekee… Rahat — rahat — kuka perkele tässä on rahoja saanu'… Etkö sinä koskaan oo kuullu puulaakiroistoista puhuttavan… hah-hah-hah…
"Ja kalastaja läks' rantaan koukkuineen
ja verkkoineen
ilomielin suuria kaloja pyytääkseen…
"Ah — älä sinä siinä vetistele, akka! Sillä tässä syntyy pi'ot, sano' Kärkölän Jussi kun äitinsä tappoi… Hei ruuna! Ei yh'en katovue'n tähe' kannata riihtä polttaa. Ja Niilo Erkinpoika on semmoinen mies, että hänen kannattaa antaa sen helvetin pehtuorin par' sataa markkaa varastaakkin ilman että häne' akkansa vetistellä tarvitsee. Ei, ei tässä turhia itketä, sano' Munterin Ellu, kun kirkonharjalta putos'…"
— Ja niin hän alkoi uudelleen laulaa ja hoilata.
Sinä yönä eivät Kaisa-äiti saatikka Hilta voineet silmää ummistaa, sillä Niilo viskelihe, kiroili ja vannoi tappavansa inspehtorin, joka oli narrannut häntä tekemään työtä ilman edestä, ja vähemmästäkin, sillä sen sijasta että hänellä olisi ollut yhtiöltä saatavata, oli hänen velkansa kasvanut — millä tavoin, sitä hän ei tietänyt, mutta niin oli inspehtorin kirjoissa ja niitä vastaan ei käynyt inttäminen, sillä ne olivat laillisia todistuksia, sen oli vallesmanni sanonut…