Nyt koitti Uudentalon nuorikolle vaikea aika. Vanha Kaisa-äiti pääsi toki siitä kurjuudesta erilleen, sillä lian kuoli vähää sen illan jälkeen, jolloin Niilo oli tullut kotiin tilintekomatkaltaan. Mutta kun hän oli poissa olikin kuin jos kotihaltija olisi vienyt onnen muassaan; — miten Niilo ja Hilta ahertivatkin, ja miten varovaisia he olivatkin, niin ei mikään tahtonut riittää. Ei jäänyt muuta neuvoksi kuin tehdä uusia ruokavelkoja inspehtorille — olihan toki vaikeata nähdä lasten nälkää kärsivän. Niilo tuumaili, että oli parempi olla yhdelle velassa kuin vähän sinne ja vähän tänne. Muutoin niin ei yksikään kirkonkylän kauppias tahtonut velaksi antaa. Sillä niillä seuduin olivat rahat nykyään tiukassa — olipa sekin kovan onnen sattuma, että katovuosien piti tulla juuri nyt, kun rahoja parhaiten tarvittiin.
Viime aikoina oli työnjohtajia ja muita metsäherroja alkanut ahkerasti Uusitalossa käydä. Niilo ei oikein ymmärtänyt mitä heillä oli siellä tekemistä, mutta otaksui, että he tulivat lähistössä tapahtuvien kruunun-leimausten tähden. Mutta eräänä iltana kevätpuoleen tuli inspehtori Strömbom itse Uusitaloon ajaen ja hänellä oli nimismies muassaan. Niilon sydäntä hytkähytti kun hän näki reen kuistin eteen pysähtyvän — sillä hän muisti, että velkakirja, jonka hän oli kirjoittanut, oli langennut maksettavaksi jo muutamia päiviä sitten, ilman että hänellä oli ollut tilaisuutta sen uusimiseen.
Strömbom ja nimismies viipyivät kotvan aikaa Uudessatalossa, mutta kun he vihdoin sieltä läksivät olivat Uusitalon metsät vaihtaneet omistajaa viidenkymmenen vuoden ajaksi. — Niilolle oli annettu kaksi vaihtopuolta, joko tehdä konkurssi tahi myydä metsä, — ja hän valitsi jälkimmäisen, sillä se tuntui hänestä paremmalta.
Mutta kun inspehtorin reki katosi käänteessä näkyvistä, silloin seisoi Niilo Erkinpoika kuistilla ja pui nyrkkiä heidän jälkeensä…
Kaikissa tapauksissa lieveni hätä nyt entisestään, sillä Niilon ei enää tarvinnut huolehtia velastaan yhtiölle. Sitä vastoin sai hän tilaisuutta suureen raha-ansioon tukkien ajossa ja lauttaamisessa, sillä hän oli aimo työmies. Uudentalon asiat alkoivat parata — semmoisiksi, jommoisia eivät moneen Herran vuoteen olleet. Kokonainen joukkue metsäherroja ja tukkipatruunoita asui siellä nyt yhtämittaa, ja he ymmärsivät aina kunnollisesti maksaa puolestaan, se täytyi sanoa. Ehkäpä se riippui siitäkin, että, Hilta-emäntä oli nuori ja kaunis. — Oikein äitelätä oli Niilon mielestä nähdä miten he hännystelivät hänen ympärillään ja inspehtori Strömbom oli aina ensimmäisenä miehenä. Eipä silti että Niilo olisi Hiltan kunniallisuutta epäillyt, mutta joka tapauksessa se oli hänestä vastenmielistä. Ja ilkeintä hänestä oli, kun toverit työpaikalla laskivat raakoja sukkeluuksiaan ja tekivät häijyjä salaviittauksia hänen vaimostaan ja inspehtorista.
Lauttaustyöt olivat edenneet juuri niin kauas kuin Uudentalon yläpuolelle ja koko uittomiehistöllä oli ollut puolen yötä kova työ asettaissa paikoilleen vinkkelipuomia, jonka piti estää tukkia ruuhkia muodostamasta. Koski pauhasi vähäistä alempana ja useammin kuin yhden kerran oli venhe ollut livahtamaisillaan siitä alas, mutta aina oli perämies viime tingassa saanut keksin varmasti puomiin isketyksi. — Nyt kulkivat tukit parhaillaan ja uittomiehet olivat asettuneet metsään ison nuotion ympärille. Niilo oli mukana kuni tavallisesti. Viulun hän oli lähettänyt kylästä noutamaan — itse ei hän nyt voinut mennä kotiin, sillä siitä luultiin aamupuoleen syntyvän aika työpaikka koskenniskaan muodostuneitten ruuhkien purkamisessa, ennenkuin ne ehtivät liika isoiksi kasvaa.
Inspehtori Strömbom, joka oli tullut kirkonkylästä uittoa omassa piirissään johtamaan, oli lähettänyt viinalekkerin miehilleen, jotta he pysyttelisivät lämpiminä ja nyt he herkuttelivatkin oikein todenteolla väkevää kahvipunssia ryypiskellen. Niilo vingutti iloisesti viuluaan pitääkseen hyvää tuulta yllä, — Kuta enemmän yö lyheni, sitä hurjemmaksi kävi soitto, ja kun aurinko alkoi männynlatvoja ruskottaa oli Niilo, kiitos monien ja isojen naukkujen tullut oikeen vauhtiin. Viulunsa oli hän heittänyt luotaan ja nyt hän laulaa hoilotti vanhaa rakkausvirttä…
Mä nuorena uskoni impehen loin mun uskoni impehen sorjaan…
Juuri samassa tulla astuskeli inspehtori Strömbom Uudeltatalolta päin. Pekkalan Janne, joka näki hänet jo matkan päässä ja joka tahtoi pitää Niiloa pilanansa töykkäsi Niiloa kylkeen ja jatkoi irvistellen:
Mutt' ystävä jätti ja toinen sen vei sen kuorehen mieltyen korjaan…