Hah-hah-hah — rähisivät uittomiehet.
Niilo kävi kalman kalpeaksi, mutt'ei virkkanut mitään. Hän meni viina-lekkerin luo ja nosti sen huulilleen. Kuu hän sen luotaan sinkahutti ei siinä ollut enää pisaraakaan…
"Miten sinun, Niilo, onkaan? Luulenpa että sinun on vaikea pysytellä lämpimänä näin apo aikaiseen?" kuului samassa inspehtorin ääni hänen takanaan.
— "Hm — on kai niitä, jotka kykenevät toistakin lämmittelemään", mutisi Niilo käännähtäessään. — Hänen silmissään välähti häijy ilme.
Strömbom ymmärsi yskän… Mutta hän ei voinut mitenkään olla häntä vielä vähäsen ärsyttämättä.
"Niin — siinä sinä Niilo Erkinpoika oikeassa olet. Uudentalon
Hilta-emäntä kyllä sen konstin taitaa."
Ei, nyt hän ei enää uskaltanut enempää sanoa, sillä Niilo oli hurjistuneen näköinen. Sentähden jatkoi hän ystävällisellä äänellä: — "Noh — anna nyt olla Niiles, älä nyt ole tuhma. Souda minut minut nyt joen poikki, niin saat lämpöä ruumiiseesi ja kiukkusi haihtuu."
Niilo ei vastannut, vaan meni vastaan ja työntäsi venheen vesille.
Inspehtori istahtihe perään ja niin he ääneti läksivät matkaan.
Vielä kulkivat tukit tiheään, niin että soutajan täytyi olla hyvin
tarkkaavainen.
Virta oli vuolas — venhe oli kuni kiehuvassa padassa, ja tuolla alempana — vaan muutama sata metriä tuonnempana — karjui koski. Tänne saakka voi nähdä miten tukit nousivat pystyyn ennenkun ne läksivät menemään — miten ne ilmassa keikahtelivat ja — sitten hukkuivat valkovaahtiseen vesihuntuun. — Kieltämättä näytti se kolkolta… Yhtäkkiä kuului rasahdus. "Mikä se oli?" — Inspehtori kavahti puoleksi pystyyn ja ääni oli levoton.
"Oh — ei tok' mitään — airothan ne vaan, kun katkesivat tukkien välissä ja nyt mennään niitten muassa suoraan koskesta alas"… Niilo näytti tyyneltä siinä istuessaan — mutta huulet olivat aivan siniset. — "Niin että nyt saamme vilpoitella molemmat sekä työ että minä; — kuinka kuuma sitte' tulee siit' en minä puhua taho."