— "Muistaakos se Strömbom miten se minulta metän varast'? Varast' — niin justiisa varast', sillä ne pahaiset jauhosäkit ja silavapuolet, jotka minä otin velaks' yhtiöltä oon minä rehellisesti ajuulla maksanu'… Luuleekos se Strömbom, että kukaan kehtaa hänelle kolme vuotta työtä teh'ä muutamain jauhosäkkien ja yhden silavalaatikon e'estä? — Niin huuva vaan, Strömbom — ei se kummikaan auta; piru ottaa omansa kuitenkin se… Niin huuva vaan! Minä oisin myös voinu' huutaa kun sinä sanoit hävyttömyyksiä vaimostani — mutta minä — olin vaiti — minä. Näetkös kuinka valkoiselta kuohu paistaa? … Olisipa nyt Strömbomin sielu yhtä valkoinen kuin vaahto tuolla — niin silloin olisi parempi tässäkin olla"… Kalmankalpeana tuijotti Strömbom alas koskeen, joka tuli yhä lähemmä nielevine pyörteineen. Hirveä kuolon kauhu jähmetytti koko hänen ruumiinsa: — eihän tässä mitään apua ollut — ei apua mitään. Nyt tarttui hyökyaalto venheeseen… Herra Jeesus Kristus armahda minua syntistä!
— Rannalla olivat uittomiehet kokoontuneet yhteen paikkaan. He tiesivät, etteivät he mitään voineet tehdä pelastaakseen hätään joutuneita, mutta kamalata oli nähdä kahta ihmistä niin nopeasti elosta raastettavan… Ei kukaan sanonut mitään, mutta kun venhe viimeisen kerran näkyi vaahtopäisen hyökyaallon harjalla, silloin otti Antti Niilonpoika Vuorelasta, hän joka ei muuten herkkämielisimpiä ollut, lakin päästään ja pani kädet ristiin isä-meitä rukoillen.
Mutta he sekä hämmästyivät, että säikähtivät kaikki, kun he näkivät Niilo Erkinpojan nilkuttavan joenvartta ylöspäin. Olihan hän saanut aika kolauksia, ja märkä hän oli, niin että vesi virtanaan hänestä valui, mutta sittenkään tuskin kukaan voi silmiään uskoa. Jumala tiesi miten hän oli pelastunut, — itse ei hän sitä tietänyt. Mutta onhan Herra vähämielisten holhooja, sanotaan.
Inspehtori sitä vastoin oli ja pysyi kateissa. Vasta kesemmällä löytyi hänen ruumiinsa useita peninkulmia alempana, pahoin ruhjottuna ja tukkien ja kivien runtelemana.
Niilo Erkinpoika muuttui sen matkan tehtyään hiukan kummalliseksi. Eikä sitä käynyt ihmetteleminenkään. Ja joka sunnuntai-ilta istui hän kivellä kosken partaalla ja soitteli virsiä.
Ihmiset puistelivat hänelle jonkun aikaa päätään, mutta pian hänen kummallisuuksiin totuttiin. Ja etenkin kun Niilo nyt oli tykkönään heittänyt ryypiskelemisen pois ja hoiti taloaan paremmin kuin koskaan sitä ennen. Niin, Niilosta näytti tulevan oikein varakas mies, vaikkakohta yhtiö omistikin metsän. Mutta niin ei hänellä ollutkaan hetkisen rauhaa, vaan hän raatoi kuni orja öin ja päivin.
Oli kymmenes vuosi kulumassa Niilo Erkinpojan koskenlaskun jälkeen. Niilo oli ottanut lapset ja Hiltan mukaansa kirkolle ja nyt he olivat kotimatkalla. He olivat liittäytyneet isoon seurueeseen, jonka piti kulkea samaa tietä. Siellä olivat enimmäkseen kaikki ne pitäjäläiset, joilla oli kotinsa joen pohjoispuolella — useapmia venhelasteja. Mutta venheet olivat huonossa kunnossa varsinkin siihen nähden, että kevättulva oli pahimmillaan, niin että siinä nyt värkkien kestävyyttä kysyttiin. Sentähden sovittiin siitä, että naiset ja lapset vietäisiin ensinnä toiselle rannalle, ja soutajiksi annettiin heille taitavimmat venhemiehet.
Ensimmäiseen venheeseen tulivat Hilta ja lapset ja pari muuta naista. Niilo seisoi rannalla ja nauroi heitä, kun he kirkuivat pelosta niin pian kun venhe kallistelihe tai painui aallon laaksoon.
Mutta äkkiä kalpeni hän, ja hänen naurunsa muuttui särkeväksi hätähuudoksi. — Toinen airo oli katkennut, ja nyt liukui venhe alaspäin, yhä alemma… Herra armahda!
Ja kaukaa kuului naisten ja lasten voivotusta ja itkua, johon miesten hätäytyneet hätähuudot sekoittuivat, kunnes kaikki äänet hukkuivat kosken hurjaan karjuntaan…