Sen koommin ei Niilo Erkinpojasta ollut mihinkään. Hän möi talonsa polkuhinnasta yhtiölle ja osti pienen tuvan joen törmällä.

Ja siellä hän istuu, vanhus, viuluineen, kuunnellen niitä kummia sointuja, joita hänelle koski ja metsä korviin kuiskuttavat ja muuttaen ne iloisiksi säveliksi, jotka houkuttelevat nuoria tanssimaan, vaan panevat vanhat itkemään.

Ja niin kauvan kun aurinko paistaa lämpöisesti ja linnut rakkauslaulu jaan hänen ympärillään laulavat, niin kauvan tuntuu hänen onnellista täällä ollakseen. Mutta kun syysmyrskyt tulevat tuntureilta ja raastavat lehdet puista, silloin valtaa hänet tuskantunne — ja vavisten hän hiipii pois — sillä hän näkee ja kuulee niin paljon kummallista metsän sopista ja piilopaikoista.

Nurkkalan kylä.

Nyt oli Nurkkalan kylän rikas patruuna Eklund kuollut. Ja kaikki pitäjän tukimiehet ja etevimmät henkilöt olivat tulleet hautajaisiin vainajan muistoa kunnioittamaan. Siellä olivat nähtävinä niin nimismies kuin tuomari ja kaikki kirkonkylän yhtiöherratkin — niin, vieläpä muutamat pomomiehet kaupungista asti.

Sillä Eklund oli ollut mahtava ja merkittävä mies, joka renkinä alottaen uutteralla työllään oli päässyt miljoonain omistajaksi.

Mutta nyt oli hän kuollut.

Ja viini valui virtanaan ja päästi kielet kahleistaan — ja niin siinä pidettiin puheita, toinen toistaan pitempiä ja kauniimpia. Niin, ne olivat oikein muhkeat maahanpanijaiset, sen "uskollisen työntekijän" arvoiset, "joka nyt pitkän ja työlään työpäivän jälkeen pääsi ikuiseen lepoon". niinkuin pitäjän pastori niin kaunopuheliaasti lausui. — Ja hautajaisvieraat niistivät nenäänsä ja nyökäyttivät päätään surullisina toisilleen…

Mutta hautajaistalon edustalle oli kokoontunut monta kummallista otusta. Siellä kuului murinaa ja noitumista ja raakaa pilaa…

Siellä seisoi tunturilais-talonpoikia ja arentimiehiä, jotka muinoin olivat olleet talollisia, mutta nyt olivat muuttuneet köyhiksi raukoiksi. Miksikä? Niin, ehkäpä olisi Eklundin patruuna voinut antaa hiukan selitystä heidän köyhyytensä syihin, jos vaan olisi elänyt. Mutta nythän hän oli kuollut ja pappi itse oli kutsunut häntä "uskolliseksi palvelijaksi, palvelijaksi, joka oli tehnyt paljon hyvää hiljaisuudessa, joka oli ollut uskollinen vähässä ja sentähden pantu paljon päälle". Eikähän pappi voinut valehdella — ei ainakaan kirkossa.