Mutta ulkopuolella jupistiin kaikissa tapauksissa häijyjä asioita.
Ja Eero Riekko, Nurkkalaisista ainoa, joka vielä talonsa omisti ja jota sentähden pidettiin rikkaana, tulla hoiperteli maantietä pitkin. — Hän ryyppäsi. Eero Riekko, niin pian kun vaan viinalle pääsi, ja kun hän vaan oli muutaman naukun ottanut, ei hän pelännyt puhua suutaan puhtaaksi. Paljon hänestä kumminkin hänen naapurinsa pitivät, eikä koskaan ollut hätääkärsivä avutta hänen tuvastaan lähtenyt. — Nyt hän tunkeutui läpi joukon hänkin nähdäkseen jotain noista kekkereistä. Ja kun hän oli jonkun aikaa ikkunassa seissut ja sisälle tirkistänyt niin jupisi hän tavalliseen varmaan tapaansa:
"Niin kyllä he näyttävät olevan iloisia ja hyvällä tuulella tuolla sisällä, ja me täällä myöskin, mutta ajatelkaas kuinka pirulla on tänä iltana lysti! Kyllähän Erkki Simo antoi sekä kynttiläkruunun että kellon kirkolle lahjoakseen Herraamme ja pettääkseen pirua, aivan niinkuin hän petti naapureitaan. Mutta ei se piru annakaan itseään niin helposti paisteissaan pettää, ja Erkki Simo kyllä parhaiten tietää kuinka kuuma siellä on missä hän nyt on".
Eero Riekon ympärillä kuului hyväksyvä rähinä. Sillä hän oli lausunut sen mitä kaikki ajattelivat, mutta jota ei kenkään uskaltanut sanoa. Vaikka näet Eklundin patruuna olikin kuollut, ei hänen rikkauksiensa ja mahtinsa pelko sittenkään ollut tykkönään haihtunut.
Mutta Eero Riekon ei ollut vaikea sanoa mitä hän ajatteli! Eihän hänen ollut koskaan tarvinnut lainata niin penniäkään tuolta mahtavalta patruunalta. Eikä Eklundin samppanja koskaan ollut Eero Riekon tähden valunut, — toki kumminkin yhden kerran; — se oli silloin, kun Eklundin piti ostaa hänen tilansa Mustankosken-yhtiölle. Mutta siinä yrityksessään hän pahoin pettyi. Sillä kun hän luuli ystävänsä Eero Riekon niin päihtyneeksi, että hän pitemmittä mutkitta kirjottaisi nimensä kauppakirjan alle, silloin nousi Eero Riekko pystyyn ja lallatti: "Niin, Eklund, kyllä minä juon kuinka paljon tahansa, mutta piru vieköön, jos minä sinun roistokauppojen alle nimeni kirjoitan."
* * * * *
Eklundin patruuna ei tosiaankaan ollut usein kaupoissaan pettynyt. Sillä hän oli aina osannut laskea, ja laskea oikein ennenkun hän asiaan ryhtyi. Jo siihen aikaan kun hän palveli renkinä Ruskolan Matilla oli hän tunnettu koko pitäjässä taitavuudestaan kellonhuijaamisessa, ja kun hän isoilla markkinoilla petkutti kuuron hevoskaakin itse mustalais-Antille ja sai varsahevosen sijaan, silloin oli Erkki Simon kauppamaine vakaantunut. Sillä mustalaisen petkuttamista hevoskaupoissa, sitä pidetään näillä seuduin yhtä vaikeana, joskohta ei yhtä kunniakkaana, kuin päästä kirkon-väärtiksi tahi herastuomariksi.
Mutta kumma kyllä eivät huhut Erkki Simon oveluudesta kello- ja hevoskaupoissa tehneet häntä kylän nuorison keskuudessa suosituksi. He pelkäsivät häntä ja se oli syynä siihen, ettei Erkki Simo koskaan saanut olla mukana kun lystiä pidettiin — eikäpä niin muutenkaan. Enimmäkseen sai hän kulkea yksin — paitse tietystikin markkinoilla. Silloin keräsi hän ympärilleen kokonaisen pataljoonan kellonhuijaajia, mustalaisia ja hevoshuijaria. Taskut enemmän- tai vähemmänarvoisia kelloja pullallaan ja yhtämittaa heruva litrapullo povitaskussa kulki hän toisesta toiseen, ja jokainen, joka Simo Erkin kanssa kauppoihin ryhtyi, voi olla varma siitä, että hänet rehellisesti nolattiin. Mutta aina vaan hänen kauppansa luistivat. Simo Erkki oli huomannut, että viina aina ihmisten kauppahalua paransi, eikä hän sentähden koskaan kauppoja tehnyt ilman että hän oli antanut ostajalle tilaisuutta kahteen, kolmeen kulaukseen viinapullosta. Itse hän kyllä tiesi olla varuillaan — ei hän koskaan ollut juopunut, vaikka näyttikin toisinaan jotakuinkin pehmeältä. Ja kun talonpoikaset selvisivät humalastaan ja huomasivat, että heitä oli petkutettu, silloin noituivat he viinaa ja Erkki Simoa.
Toisenlainen oli hänen nuorempi veljensä Kalle Aatu, joka palveli Tarkkalan isäntää. Hänessä nyt ei ollut keinottelijaa niin aluksikaan, eikä hänellä muuta ollutkaan kuin pari tanakkata käsivartta ja kaksi mustansinistä silmää, jotka voivat loistaa niin kauniisti, että kaikki tytöt niiden loistosta pyörälle joutuivat. Eikä siitä koskaan voinut hauskaa syntyä ellei Kalle Aatu mukana ollut. Mutta joskohta hän olikin ensimmäinen kisakentällä, niin oli hän ensimmäinen työpaikallakin. Siinä syy minkätähden Kalle Aatusta yhtä paljon pidettiin kuin Erkki Simoa pelättiin ja vihattiin. Ja Erkki Simon mieltä se katkeroitti ja kalvoi — toisinaan hän melkein vihasi veljeään. Eipä silti että Kalle Aatu koskaan olisi häijy häntä kohtaan ollut, eikä siitäkään syystä, että tytöt pitivät enemmän Kalle Aatusta kuin hänestä, Erkki Simosta — siitä hän ei välittänyt. Vaan Kalle Aatussa oli jotain niin valoista ja rehellistä, joka tympeytti veljeä, pani hänet pahoille mielin ja sillä tavoin hänessä vähitellen vihantunteita herätti.
Paremmiksi eivät asiat muuttuneet, kun Kalle Aatusta tuli vävypoika samaan taloon, jossa hän oli niin kauvan palvellut. Sillä koska Tarkkala oli pitäjän isoimpia ja parhaiten hoidettuja tiloja, niin ei ollut ihmettelemistä, että Erkki Simon mielestä hänen veljellään oli ollut aivan liian suuri onni. Se harmitti häntä, että Kalle Aatu, jolla ei ollut kauppaneroa nimeksikään, kuitenkin oli päässyt suuritilalliseksi, sillä aikaa kun hänen. Erkki Simon, vielä täytyi renkinä raataa.