Saarin ja Selman häät olivat määrätyt ensi juhannuksena vietettäviksi. Ja nyt odotettiin Perintölässä, Selma ja Pekka ne odottivat. Hänen täytyi tehdä tehtävänsä yhtiön palveluksessa ja totella herrojaan, sen he niin hyvin ymmärsivät. Eivätkä he koskaan minuuttiakaan ajatelleet, ettei hän tulisi takaisin, hän, joka rakasti Selmaa niin innokkaasti, että hän tahtoi tehdä Selman, talonpoikaistytön, puolisokseen.
Tuli syksy ja talvi ja kevät ja — uusi kesä. Mutta Teuvo Saari hän ei vaan tullut takaisin. Nyt tiedettiin varmasti, että hän oli saanut hyväpalkkaisen paikan meren rannikolla "uutteruutensa ja rehellisyytensä palkaksi". Selma oli kirjoittanut hänelle — yksinkertaisia ja ehken naurettavan lapsellisia kirjeitä, täynnä lievettä soimauksia ja uhkuen epäitsekästä rakkautta. Mutta hän ei koskaan saanut vastausta. — Hän oli muuttunut kalpeaksi ja laihaksi, mutta poskilla paloivat punottavat ruusut.
Pekka käyskenteli kuni unissaan. Nythän hän huomasi miten kaikki oli tapahtunut — mutta hän ei voinut, hän ei tahtonut uskoa sitä todeksi. Saari, josta hän oli niin hyvää luullut, olikin vaan ollut yhtiön kätyreitä hänkin. Hän oli heittiö, joka oli myynyt itsensä yhtiön rahoista. Eikä hän vaan ollut itseään myynyt — hän oli myynyt Pekan ja Selmankin. Hän oli ollut Juudas, joka oli pettänyt ystävänsä. Selman, tuon ihanan ruusun oli hän taittanut — Pekka tiesi kyllä mitä nuo helakat merkit hänen poskillaan merkitsivät — oli nähnyt semmoisia ennenkin —
Ja päivät vierivät — pitkinä ja raskaina. Syksy, tuo kolea, pimeä syksy kului loppuun — tuli talvi ja meni sekin — ja sitten tuli taas kevät.
Ulkona livertävät leivoset auringonpaisteessa ja tummansinertävässä ilmassa — koivut ja tuomet ja haavat ja pihlajat ovat puettuina vaaleanvihreään harsoon. — Oli aivan niinkuin sinä kevätaamuna kohta seitsemäntoista vuotta sitten, kun Eveliina läksi pois. Selma makaa väsyneenä ja kalpeana sängyssään ikkunan vieressä. Pekka kumartuu hänen ylitsensä. Hän ei voi puhua — tuskin hengittää — — maailma mustenee hänen silmissään. Viime kerran oli vaikeata — — — mutta nyt on paljon vaikeampaa. Nyt hän jää yksin — oikein hirvittävään yksinäisyyteen. — Ja nyyhkytys pudistuttaa isoa, vankkaa vartaloa.
Mutta Selma makaa siinä niin tyynenä ja hiljaisena. Hän tietää, että hänen täytyy kuolla — ja hän iloitsee… Sortuvalla äänellään koettaa hän lohduttaa vanhusta, joka seisoo hänen vieressään.
Ja yht'äkkiä muuttuu hänen ympäristönsä niin valoisaksi ja lämpöiseksi… Siinä on hääloistoa, auringonpaistetta ja kirkonkellojen kaiuntaa…
Kirkko on lehvillä ja kevään kukilla koristettu — — — Kansaa täynnä se on, ja urut kohisevat hiljaa — — — sitten kovemmin. — — — Sehän on häämarssi. — — — Siinä kulkee moni pariskunta vihille — — — hänhän se onkin — — — ja Teuvo. He lankeevat polvilleen alttarin eteen. — — — Rukoilkaamme, — — — Isä meidän, joka olet taivaassa — — —
Urkujen kohina kuuluu niin kummalliselta. — Nyt hän ei olekaan morsian Teuvon rinnalla. — Hän on sävel, joka lähtee noista vanhoista, rakkaista uruista — ensin hiljaa suhisten — sitten yhä väkevämpänä ja voimakkaampana, kunnes se laajenee ja täyttää koko templin.
Kaikki muuttuu niin isoksi, ihanaksi ja valoisaksi. Ja pappi lukee:
Anna meille meidän syntimme anteeksi…