Ja sitten muuttuu kaikki tyhjäksi, mustaksi, hiljaiseksi…
Selma, Perintölän neitonen, on kuollut…
Pienoisena, hentona ja norjana makaa hän siinä, kuni nukkuisi hän vaan ja näkisi suloista, kaunista unta.
Mutta Pekka — hän vaan ei nukkunut. Häntä kohtasi isku liian ankarasti. Ihmiset sanoivat, että hän oli tullut hulluksi. Mutta eihän hän tehnyt kenellekään mitään ja sentähden sai hän kulkea valloillansa. Kohta hautajaisten jälkeen oli hänellä tapana enimmäkseen oleskella kirkkomaalla ja kun hän siten iltasin istui Selman ja Eveliinan haudalla, voitiin hänen kuulla puhelevan jonkun, kanssa, jonka hän yksin näki.
Mutta eräänä iltana kun hän siinä istui, tuli pappi sinne ja koki saada hänet vakuutetuksi, että hänen vaimonsa ja lapsensa eivät saaneet rauhaa haudoissaan, jos hän istui ja vaikeroi heidän hautakummullaan — — — Pekka katsoi sekauksissa pappiin — — — ja sitten hiipi hän pois — eikä koskaan enää tullut kirkkomaalle takaisin.
Kun hän tuli kotiin Perintölään, jossa hän ei ollut käynyt Selman hautajaispäivän jälkeen, ajoi hän pois sekä rengin että piian.
Hän oli aivan hurjistunut — murskasi sirpaleiksi tuolit, pöydät ja ikkunat. — Pelästyneinä kiiruhtivat palvelijat naapurikylään apua mielipuolen sitomiseen hankkiakseen. — Mutta kun he tulivat takaisin hänet ottaakseen, oli hän hävinnyt.
Ja kauvan, kauvan aikaa kesti, ennenkun kukaan ihminen tiesi minne Pekka oli kadonnut, Perintölä oli autiona, aivan samallaisena kuin Pekan lähtiessä. Hänen häviämisestään puhuttiin paljon ja arvailtiin sinne tänne — mutta vihdoin saatiin varma tieto siitä, että Pekka oli piiloutunut latoon Sarvilammin rannalla ja että hän eli metsässä kuni metsän peto. Siellä oleskeli hän aina joulun tienoille saakka, jolloin pakkanen pakotti hänet muuttamaan tupaansa takaisin. Mutta tulevana kevännä alotti hän metsä-elantoansa uudelleen. Ja Perintölä sai kumma kyllä joutua rappiolle, ilman että yhtiö, joka oli sen laillinen omistaja piti huolta toisen arentimiehen hankkimisesta hullun Pekan sijaan.
* * * * *
Siitä oli nyt kulunut kolme vuotta kun Selma kuoli ja Pekan hulluus oli ylitä hiljaista laatua ja yhtä auttamaton. Niin, eihän kukaan kai ollutkaan ajatellut sen parantamista. Mutta niin kauvan kun Pekka ei ollut yleiselle turvallisuudelle vaarallinen, niin pitihän hänen saada kulkea omia teitään, tuumailtiin.