Juuri kolmantena kevännä Selman kuoleman jälkeen ruvettiin pitäjällä kertomaan, että Teuvo Saari. Hallavuoren yhtiön entinen inspehtori tulisi tänne takaisin. Mikä siihen mahtoi olla syynä, että hän lähetettiin isännöitsijäntoimestaan takaisin inspehtorin virkaan, siitä ei oltu niin oikein selvillä. Joko hän kai oli tehnyt jotakin koiruutta siellä, tai oli yhtiö pitänyt hänen metsänosto-taitavuuttaan tällä kulmalla korvaamattomana.
Heti juhannuksen jälkipäivinä tuli hän kumminkin kirkonkylään, pulskana ja hauskana kuni tavallisesti. Olivat kai hiukset päälaella hiukan harvenneet ja hänen kookas vartalonsa hiukan pyöristynyt — mutta se kai riippui siitä paikallaanistujan elämästä, jota hän meren rannalla oli viettänyt — — —
Ja niinkuin ennenkin kuljeskeli "Saarelainen" yksin metsissä ja nuuski viikkokausia löytääkseen uusia aloja taitonsa kehittämiseen.
Mutta sitten hän kerran jäi kauemmaksi aikaa näkyvistä kuin koskaan ennen — häntä ei oltu nähty kokonaiseen kuukauteen. Ja siitä syntyi hakua ja etsintää ja tiedustelemista koko ympäristössä, mutta Saari oli ja pysyi kateissa.
* * * * *
Syysmyöhemmällä, muutamia viikkoja mikkelistä oli pitäjän nimismies metsällä. Huomaamattaan — tietystikin — joutui hän yhä kauemmas omalta palstaltaan ja vihdoin, — illallisen aikaan — oli hän Perintölän palstamailla. Siellä olivat niin hyvät lintumaat eikä yhtiö siitä niin lukua pitäisi, jos hän napsahutti pari metsoa tai jänistä.
Eipä aikaakaan niin kuuli hän koiransa päästävän niin kummallisia ääniä. Kuului melkein siltä kuin jos se olisi pelosta ulvonut.
Nimismies oli juuri ajatellut tehdä, tulta ja ruveta yötä metsässä viettämään, sillä alkoi jo hämärtää. Mutta nyt kiiruhti hän pyssy kädessä siihen suuntaan mistä koiran-ulvonta kuului — — —
Voi — Herra Jeesus Kristus! Nimismies jäi seisomaan kauhun valtaamana. Hänen edessään oli luinen vanhan ystävänsä inspehtori Saarin ruumis.
Murhaaja oli ampunut hänet takaapäin ja sitten avannut rinnan ja raastanut sydämmen uhrinsa ruumiista.