Ei edes lumikaan voi tarttua paljaaseen äkkijyrkkään kallionseinään — yhtä uhkaavan synkkänä on se niin talvis- kuin kesä-aikanakin. Ja kun syys-iltoina myrsky hyökkää järkkymätöntä, mustanharmaata muuria vastaan, silloin kuuluu kallionrotkoista huokailemista ja vaikeroimista ikäänkuin nälkäisen susilauman ulvontaa. Se, joka sellaisena iltana eksyy Yötunturille, se ei enää koskaan tule kotiin. Sillä ikäänkuin noitataidolla vetää häntä äkkijyrkänne luokseen … hän liukastuu … kaatuu ja murskaantuu alla oleviin kallionsärmiin.
"Vuorenpeikko vaatii omiansa", sanoo uudisasukas.
* * * * *
Jo aikaiseen syksyllä, ennenkun Sjula Niilonpoika oli alkanut tehdä lähtöä kesäisiltä olinpaikoiltaan korkeimmilla tuntureilla, oli hauelle sattunut pahoja enteitä. Ja hän ikäänkuin tunsi povessaan, että jotain onnetonta oli tapahtuva.
Voiko hän astua kolmeakaan askelta metsään, ennenkun naali juoksi poikki polun juuri hänen edessään? Eivätkö koirat olleet ulisseet ja pitäneet pahaa ääntä öisin, ja eikö jok'ikisellä uusikuulla ollut ollut tähtensä juuri allaan?
Sjulalla oli kyllin syytä olla surumielin.
Olihan kevät ollut pitkä ja kolkko, niin että poronvasikat olivat joukottani paleltuneet kuoliaiksi; — tuli sitten vihdoin viimeinkin kesä, mutta se tuli sitä kuumempi. Porot kärsivät sanomattomasti kuumuudesta, ja paarmat kiusasivat niitä yhä pahemmin, niin että ne laihtuivat ja sairastuivat. Ja nyt. kesämyöhällä, olivat sudet päälle päätteeksi näyttäytyneet ja ahma oli laatinut oikein isot tappajaiset — 20 poroa yhtenä ainoana yönä. Semmoinen ottaa lappalaista koville.
Mutta ei se se ollut, joka Sjulaa enimmin suretti. Sillä Sjula oli rikas eikä yksi katovuosi voinut hänestä niinkään köyhää tehdä…
Mutta Anna-Riitta, hänen eukkonsa oli kipeänä, ja se oli pahempaa. Koko kesän oli hän ollut harvasanainen ja kummallinen… Kyllä sen huomasi, että hän oli kivuloinen, vaikkei hän tahtonut mitään sanoa…
Koiran-ulvonta öisin ei hyvää ennusta.