Nyt näytti kumminkin Anna-Riitta olevan paranemaan päin, ja kunhan vaan tunturivuorilta päästäisiin niin kyllä sudet ja ahmat jättäisivät porot rauhaan, ajatteli Sjula. — Kyllähän voisi syntyä vastuksia porojen hoitamisessa ensi aikoina niin kauvan kun Anna-Riitta ei mihinkään kyennyt, mutta Pikku-Riitta oli kai auttava hänen sijastaan. Hän oli, Jumalan kiitos, terve ja reipas.

Pikku-Riitta, niin — hän oli Sjulan silmäterä. Jos hän vaan voi seurata häntä metsään tai tunturille, ei hän koskaan tuntenut ikävää tai väsymystä. — Ja jos joskus tapahtui, että väsymys oli hänet yllättämäisillään, niin hävisi se tuntumattomiin niin pian kun hän kuuli Pikku-Riitan joluamisen.

Kun hän vaan jolusi, silloin nostivat palkivat porot päitään ja katsoivat häneen päin, ja Sjula, tuo vanha lappalais-ukko, hänen isänsä, hän unhotti sekä sudet että ahmat ja paarmat ja kaiken muun kurjuuden kuullessaan nuo tuudittelevat, houkuttelevat äänet. Usein jolusi Pikku-Riitta vaan säveleitä, mutta Sjula ymmärsi joluamisen kaikissa tapauksissa.

Hänellä oli muuten hänelläkin tapana laulaa. Mutta se oli aivan toista kumminkin. Hän lauloi suden ajosta, jolloin hän oli tappanut hukan — pistänyt hänet keihäällä — ja sitten saanut rahoja, monta kaunista kiiluvata, poronvarkaan nahasta. Ja kuinka hän oli kohdannut karhun rämeikössä ilman muuta asetta kuin kirves ja puukko vyöllä, joilla voi itseään puolustaa, muttei sittenkään väistänyt, vaan piti puoliaan kunnes "sammalkäpälän" täytyi antautua.

Sellaisessa tilaisuudessa oli Pikku-Riitan vuoro kuunnella, kiihkosta ja ihastuksesta vavisten — silmät loistivat ja suu oli puoliavoimia…

"Oh — isä oli aika poika!"

"Niin — olinhan minä", oli Sjulan tapana vastata. "Mutta nyt vanha ja huono. — Kelpaan kohta vaan kodassa istuakseni luita Anna-Riitan kanssa järsiäkseni. Hän oli kelpo neito hänkin — mutta ei meistä kummastakaan ole mihinkään". — Ei toista oli ollut hänen nuorra ollessaan!

Ja niin tuli hän taaskin kertoneeksi Anna-Riitasta ja miten hän vastoin vanhempainsa tahtoa ja vanhaa tapaa oli ottanut hänet vaimokseen, vaikka hän olikin vaan köyhä paimentyttö, jolla tuskin oli ainoata poroakaan. Ja kuitenkin oli kaikki hänelle niin hyvin onnistunut, niin että sekä ruotsalaiset että lappalaiset kutsuivat häntä Rikas Sjulaksi.

Nämät viimeiset onnettomuudet olivat vaan Herran koettelemusta.

"Ei auringonpaistekaan aina, hyödyksi ole", sanoi hän itseään ja
Anna-Riittaa lohduttaakseen silloin kun synkimmiltään näytti.