* * * * *
Sjula oli muuttanut alas tuntureilta, mutta se ei näyttänyt auttavan. Talvi tuli myrskyinen ja kylmä ankaroine lumisateineen eikä sudet tahtoneet jättää porolaumoja rauhaan. Isoin parvin kiertelivät ne ympäristössä — ja siinä oli vahtimista niin öin kuin päivinkin. Mutta siitä ei ollut paljon apua, sillä hukka piti varansa paremmin kuin valppainkin koira, ja niin pian kun poro erosi laumasta, oli susi heti sen kimpussa ja söi suuhunsa. — Ja sitten löysi Sjula tai Riitta vaan veripilkkuja lumessa ja muutamia nahka- ja lihariekaleita — sen pituinen se.
Sjula kulki kumarassa ja ääneti metsässä, ja siitä oli kotvan aikaa kun Pikku-Riitta viimeksi jolusi. Heistä tuntui kuin olisi onnettomuus heitä tuholla uhannut ja niinkuin sen vastustaminen olisi ollut turhaa vaivaa.
Niin tuli joulu, mutta ei lian voinut olla kysymystäkään siitä, että Sjula, Anna-Riitta tai Pikku-Riitta olisi voinut kirkolle lähteä. Sillä sehän olisi merkinnyt häviöön joutumista. Sudet olivat nyt tavallista julkeampia — niin tapahtuipa vähää ennen joulua, että eräskin hyökkäsi kotaan. Mutta semmoinen tungettelevaisuus tuli kalliiksi, sillä Anna-Riitta ei vitkastellut antaessaan hänelle pettusurvimella sellaisen iskun selkään, että se jäi istua kököttämään…
Pikku-Riitta oli viime aikoina kokenut kovaa, mutta juuri joulu-iltana oli Anna-Riitta mielestään niin reipas, että jaksoi olla Pikku-Riitan sijasta paimenessa, niin että tämä saisi levätä.
Kyllähän Anna-Riitan päätä niin kummasti huimasi ja rintaa painoi, kun hän pääsi kodasta ja alkoi juosta metsään päin, mutta kun hän matkan päässä kuuli poronkulkusten kilinän ja koirien iloista haukuntaa ja Sjulan ja hänen paimenrenkiensä huutoa ja hoilaamista, silloin tunsi hän äkkiä itsensä niin nuoreksi ja voimakkaaksi, ettei melkein voinut olla iloisesti joluamatta.
Ja sitten hän tahtoi karsia jäkäliä poroille, mutta juuri kun hän oli sauvaa kohottamaisillaan, tunsi hän miten jokin hänen sisussaan ratkesi — hänen silmiään huimasi ja hän luuhistui suksilleen. Kun Sjula ehti paikalle, makasi hän kalpeana ja liikkumattomana hangella.
Oi Herra Jubmel! Anna-Britta jabmet! Anna-Britta! Akka mien! Attje mien, jukko leh almesne. Ailesen schaddes to nabma; båtes to riike — schaddes to situd [Herra Jumala! A-B kuolee! Vaimoni! Isä meidän, joka olet taivaassa, j.n.e.] — Sjula itki…
Sjula ja hänen paimenrenkinsä kantoivat Anna-Riitan kotaan. Sinä yönä istuivat Sjula ja Pikku-Riitta Anna-Riitan vuoteen ääressä — rengit saivat hoitaa poroja miten parhaiten taisivat.
Sjula istui kyyryssä selin vuoteen jalko-päässä: hän huiskutteli ruumistaan sinne tänne ja kyynelet uursivat juomuja vanhaan likaiseen lappalaisnaamaan.