Pääty-puolella istui Pikku-Riitta. Hän oli melkein tunnoton — oli kokenut kovaa viime aikoina, valvonut ja tehnyt työtä ja semmoinen rasittaa nuoria voimia — ja nyt tuli tämä päälle päätteeksi.
"Lapsi rankkani! Lapsi rankkani", mutisi sairas. Mutta Pikku-Riitta ei kuullut. Hän istui kuni tainnuksissa. Tuntui aivan samaten kuin silloin kun hän oli eksynyt Ortesoiwen tunturille ja oli paleltua lumikinokseen. — Hän vajosi niin syvälle johonkin isoon, valkoiseen… — Hänen oli niin hivelevän pehmoista ja lämmintä ollakseen… — olihan taas kesä… Aurinko on korkealla … paistaa viidakkoon ja rämeelle, missä porot palkivat… Kulkuset kilisevät, tiuvut soivat… Sehän kummalliselta kuuluu! Ei — nyt ne vaikenevat — on niin äänetöntä, niin äänetöntä! Mutta sitten sävelet taas palajavat kaukaa, hyvin kaukaa, hiljaa kuni kuiskaus — nyt tuli yksi lisää — vielä yksi… lähemmä ja yhä lähemmä…
Ja sävelet yhä paisuivat ja kävivät yhä korkeammiksi ja valtavammiksi — piu — pau — piu — pau.
Nyt ne eivät lähteneetkään enää pienistä porontiukusista, vaan isoista kirkonkelloista, jotka soivat tasaiseen tahtiin — juuri niin kuin hän oli kuullut niiden toissa juhannuksena soivan kun hän oli kirkolla. Piu — pau — piu — pau… Valtavammin ja valtavammin ne soivat, kunnes siitä syntyi epäselvä sohina, huumaava kohina; korvat pauhasivat ja jyskyttivät. — Mutta sitten eroitti hän sekasorrossa kaukaisen huudon — sitten vielä yhden — ja sitten kiljahtavan äkäisen kirkunan…
"Susi! Susi!"
Kohinaa ja rusketta, tuhansien sorkkien napsetta, huutoa ja kirkumista kuului ulkoa. Susilauma oli hiipinyt porojen keskeen ja nyt pakenivat porot hurjaa vauhtia eri tahoille. Sjula oli myös kuullut huudon, mutta liian myöhään. Hän töytäsi ulos koettaakseen ehkäistä hurjaa pakenemista, mutta turhaan. Sillä koota poroja, jotka tietävät suden olevan läheisyydessä, siihen eivät ihmisvoimat riitä.
Molemmat poronhoitajat tekivät parastaan — Sjula itse teki koko yön työtä kuin mielipuoli kokiessaan hajaantunutta porolaumaa koota. Mutta, kun aamu koitti ei Sjula Niilonpoika enää ollutkaan Rikas-Sjula. Hänen isosta karjastaan ei ollut kuin vaan neljäsosa tähteenä — muut olivat hajalla ja tapettuina.
Menehtymäisillään väsymyksestä heittäysi Sjula lumikinokseen — hän ei nyt jaksanut kiidättää kodalle, kotiin.
Mutta sitten hän hyökkäsi pystyyn.
Saatanan susi! — Muttei vielä niin hätää ole!