En minä vielä o'o köyhä-Sjula. Viel' elää Anna-Riitta, ja viel' elää
Pikku-Riitta ja minä ja…!
Sitten hän uudelleen vaipui kinokseen
* * * * *
Kun Sjula heräsi, oli päivää jo paljon kulunut.
Kyyryssä selin ja horjuvin polvin kiidätti hän kotiin. — Nyt vasta hän muisti miltä kodassa näytti kun hän läksi ulos. — Hänen rintaansa ahdisti…
Ajatteles jos…!
Ei, hän ei uskaltanut ajatustaan jatkaa. Ei, ei Jumala voinut olla niin kova, että hän olisi ottanut Anna-Riitan häneltä samalla kuin hänen rikkautensa… Ei hän ollut kuollut…
Mutta Pikku-Riitta oli ollut niin kummallisen näköinen; — ei kai hänkin nyt sairastune. — Eikö mitä — hän kai vaan oli väsynyt — tyttö raukka oli viime aikoina kokenut kovaa — ei hänen laitansa kumminkaan ollut vaarallinen. — Ja niin ponnisti hän taas eteenpäin…
Nyt hän oli melkein perillä. — Tuolla notkossa kuumotti jo kota kuuraisten pensaitten lomitse; — mutta sepä kuin maa! Savu ei tuprunnut niinkuin tavallisesti lakeisesta — mahtoi olla hullusti — Herra Jubmel avita!
Monta minuuttia ei kestänyt, ennenkun Sjula oli kodassa.