Huh — kuinka hiljaista ja kolkkoa, siellä oli! Kylmenneen pesän toisella puolen makasi Anna-Riitta, kalpeana ja kylmänä. — Kuollut — kuollut! Ja vastapäätä makasi Pikku-Riitta, mutta hän oli sitä punakampi ja lämpöisempi. Hengitys oli lyhyttä ja polttavan kuumaa — valtasuonet tykyttivät ankarasti. Sjula — Sjula — nyt on onnettomuus sinut yllättänyt…!

Hän seisoi keskellä kotaa — kumarassa ja ääneti. Ei tiennyt oikein itsekään, näkikö hän unta vai oliko valveilla… Hänen korvansa humisivat ja, silmiä huikasi.

Anna-Riittahan se tuossa makasi kylmänä ja hengetönnä? Pikku-Riittahan se oli, joka siinä kuoleman kanssa kamppaili — ja hänhän siinä seisoi — hän, Sjula Niilonpoika — eikä voinut tehdä, mitään auttaakseen?

Epätoivoisena heittäytyi hän arinan viereen. Herra Jumala! Auta köyhää, lappalais-parkaa!

Kymmenen peninkulmaa oli nyt kaupunkiin, — tohtorille. Kymmenen peninkulmaa; — kaksikymmentä peninkulmaa edes ja takaisin. Vaan kaksikymmentä peninkulmaa! Sen verranhan hän nuoruudessaan oli kiidättänyt yhteen vuorokauteen — ja silloin oli susi otettava kiinni… Mutta nyt — nythän oli Pikku-Riitan henki kyseessä; niin voisi hän saman kyllä vieläkin kerran tehdä vaikka olikin vanha ja raihnainen.

Hän ei saa kuolla, Pikku-Riitta! — Hän ei saa, ei saa…

Ja niin hän kiiruhti pois renkien luo, jotka, poroja paimensivat ja käski toisen heistä jäämään kotaan Pikku-Riittaa hoitamaan sillä aikaa kun hän oli poissa…

Hän pisti muutamia kuivattuja lihapalasia, tjilttaansa — sitoi sukset jalkaansa — ja sitten alaspäin kohti asuttuja seutuja, — apua hakemaan.

Herra armahtakoon sitä joka asuu erämaassa!

* * * * *