Kolmen aikaan aamusilla soitettiin tohtorin ovikelloa. Kerran — vielä kerran — ja sitten pitkään — vihaisesti. Silloin vasta kuului sisältä ärähtäen: "Kuka siellä keskellä yötä ääntä pitää?"
Sjula Niilonpoika — hän oli rauhan rikkoja — oli lopen väsyksissä ja ainoastaan töin tuskin sai hän vastanneeksi:
"Oi, el' oo niin ankara. Min' oon vaan vanha lappalainen, jok' oon kangistumaisillan'," läähätti hän.
"Jaa — jos se vaan on lappalais-piru, niin voit odottaa huomiseksi, ei se sen vaarallisempaa ole", murahti ääni sisältä — ja niin seurasi hiljaisuus… Sjula oli luuhistunut oven pieleen — väsymys oli hänet vallannut, — mutta nyt hän ei enää tuntenut itseään väsyneeksi. Raivostuneena hyökkäsi hän ovea vastaan. — Pikku-Riitan täytyi saada apua! Herra Jumala! Ei kai tohtori voinut antaa Pikku-Riitan kuolla koettamatta edes häntä auttaa. Hänen kaunista neitoaan!
Hän itki ja rukoili — ei kukaan kuullut häntä. Turhaan kiskoi ja raastoi hän kellonsoitinta — turhaan kolkutti ja potki hän ovea — sisällä oli ja jäi kaikki hiljaa.
Sjulan kurkkua tyrehdytti.
"Perkeleen ruotsalaiset! He ovat tulleettanne ja tunkeneet meidät tieltään — he ovat vieneet maamme ja kielemme — meidän laitumemme — he ovat vieneet meiltä vanhan uskomme, vanhat jumalamme, Jumalan. Beiwen, Ruotan ja Tjermen — voi niitä — niitä…
"Perkeleen ruotsalaiset!
"He ovat vieneet tunturimme, joissa hopeaa ja kultaa piilee — he ovat varastaneet poromme — raiskanneet vaimojamme ja tyttäriämme — tehneet poikamme viinajuopoiksi. Perkele heidät vieköön! Ja sitten he meitä vihaavat ja halveksivat — Beiwen lapsia, auringon jälkeisiä! Kutsuvat meitä koiriksi … ne — ne… Varastelevia kissoja he ovat!
"Hiipivät takaapäin uhriensa niskaan ja kiusaavat, ennenkun tappavat…