Mutta missä — missä hän on? Sjula ei tunne seutua. Sjula on hiihtänyt suoraan eteenpäin eikä ole huomannut minne päin sukset ovat häntä vieneet. Lumituisku on yltynyt ja lakaissut kaikki jälet umpeen. Eteenkö vai taaksepäin hänen on kääntyminen? Eikä vielä ole valjennut sen vertaakaan, että hän voisi puista ilmansuunnat eroittaa!
Epätoivoissaan vajoo hän hangelle. Ja Pikku-Riitta, joka makaa kotona ja odottaa … odottaa!
Hän ei saa turhaan odottaa! Sjula ei saa hautautua kinokseen!
Eteenpäin! Kotiin!
Ja Sjula nousee taas, tapailee sauvojaan ja hiihtää läähättäen edelleen. Oi, Herra Jubmel, tätä kurjuutta! Kunhan hän vaan olisi kotona Pikku-Riitan ja Anna-Riitan luona… Niin, sehän oli totta, Anna-Riittahan on kuollut — ja ehken Pikku-Riitta myöskin… Anna minun vielä pitää pikkuneitoani luonani!
Raskasta on Sjulan hiihtää ensi aluksi — sitten se on helpompaa ja yhä helpompaa. — Tässä mahtanee olla aika mäki — sukset luistavat äänettömästi ja nopeaan. Sjula seisoo hajareisin, notkuvin polvin, sauvat olalla — lumi ryöppyää hänen korvissaan ja myrsky vinkuu hänen ympärillään — tämä on menoa tämä — se on hyvä, sillä Pikku-Riitta odottaa…
Yhä hurjenee vauhti. Puut lentävät suhisten ohi, nopeammin kuin peljästyneet porot, ja lumi joka pyryää, sokaisee Sjulan melkein tykkönään…
Herra Jumala! Nyt hän muistaa! Yötunturi —äkkijyrkänne — vuorenpeikko! Herra Jeesus Kristus! Pelasta! Auta! Riitta!…
— — —
Kumealta ja hirveältä kuului kun ruumis murskaantui kallionsärmiin äkkijyrkänteen alapuolella. Ja rotkot, joihin lumi ei voinut tarttua, ulvoivat, vinkuivat, valittivat ja huokailivat…
* * * * *