Mutta kotona kodassa odotti Pikku-Riitta vuoteellaan.
Niilo-renki oli antanut hänelle mustaa, kahvia juoda ja poronjuustoa karkoittaakseen kuumeen, ja nyt hän olikin paljoa parempana. Heikko ja voimaton oli hän vielä kumminkin, niin että hänen täytyi olla pitkällään, mutta Sjula-isä oli kuitenkin iloitseva nähdessään hänet niin reippaana.
Sjula-isä, niin — hän oli nyt ollut kolme vuorokautta poissa, eikä kukaan varmasti tietänyt minne hän oli lähtenyt. Riitta oli melkein tulemaisillaan levottomaksi. Ajatteles, jos hänelle olisi jotain tapahtunut! Vieläkös mitä — hän kai oli lähtenyt kaupunkiin hakemaan lääkkeitä neidolleen…
Ja niin hän taas rupesi odottamaan…
Neljännen päivän iltana tuli Sjula kotiin. Aktsekin Apram se oli, joka oli löytänyt hänen hengettömän ruumiinsa äkkijyrkänteen alapuolelta ja oli ajanut sen kotiin akjassaan.
Siinä lepäsi nyt Sjula niin tyynenä ja levollisena — kasvot eivät olleet murskaantuneet eivätkä alas syöstessä käyneet muodottomiksi — ainoastaan vähän verta oli suunpielissä — muuten näytti siltä kuin jos hän olisi vaan nukkunut.
Pikku-Riitta seisoi akjan ääressä — hän oli kalmankalpea, vaan ei virkkanut mitään. Hän hyräili vaan hiljaa niin kummallisen surullista nuottia…
Ja sitten hän hiljalleen hyväili vanhoja kuihtuneita poskia, jotka nyt olivat niin kalpeat, niin kalpeat. — Apram ja Niilo menivät kotaan. — Kun he taas tulivat ulos oli Pikku-Riitta pitkällään lumihangella akjan vieressä polttavassa kuumeessa…
* * * * *
Tämä on vaan juttu eräästä lappalaisesta.