Silloin välähti äkkiä Urashiman mieleen, että merenjumalan palatsi aaltojen alla koralliseinineen, rubiinihedelmineen ja komeine kultapyrstöisine lohikäärmeineen epäilemättä kuului keijukaisten maahan, jossa yksi päivä luultavasti oli yhtä pitkä kuin kokonainen vuosi täällä yläilmoissa, joten ne kolme vuotta, mitkä hän oli viettänyt merenjumalan palatsissa, todellisuudessa olivat olleet vuosisatoja.
Tietystikään ei hyödyttänyt viipyä kotona nyt, kun kaikki hänen ystävänsä olivat kuolleet ja haudatut, vieläpä kyläkin hävinnyt. Sen vuoksi Urashimalla oli kova kiire päästä takaisin vaimonsa lohikäärmeprinsessan luo meren tuolle puolen. Mutta missä oli tie? Hän ei voinut sitä löytää, kun ei ollut ketään sitä hänelle näyttämässä. "Ehkä saan apua tien etsinnässä", ajatteli hän, "jos avaan lippaan, minkä hän minulle antoi." Ja niin tuo hupsu poika oli tottelematon, tai ehkä hän unohti vaimonsa kiellon. Hän avasi kuin avasikin lippaan. Ja mitä luulette sen sisältä tulleen?
Sieltä kohosi vain valkoinen pilvi, joka usvan tavoin leijaili meren yli. Huutaen pilvelle, että se pysähtyisi, hyökkäsi Urashima sinne tänne ja parkui surusta. Sillä nyt hän muisti vaimonsa sanoneen, että lippaan avattuaan hän ei enää koskaan voisi palata merenjumalan palatsiin. Mutta pianpa hän ei enää kyennyt juoksemaan eikä huutamaankaan.
Äkkiä hänen tukkansa kävi lumivalkeaksi, hänen kasvonsa tulivat ruttuisiksi ja selkä käyräksi kuin vanhan ukon. Sitten hänen hengityksensä taukosi ja hän kaatui kuolleena rannalle.
Urashima-raukka! Hän kuoli siksi, että oli ollut hupsu ja tottelematon. Jos hän vain olisi tehnyt niinkuin häntä käskettiin, olisi hän saattanut elää vielä tuhat vuotta.