"Vasta eilisiltana hyvin myöhään palasin Kuopion-matkaltani, jolla nautin niin paljon kuin ihmismieli vain jaksaa nauttia yhdellä kertaa. Kaikki esineet, kaikki kauneudet, sanalla sanoen kaikki mikä on ennen voinut kahlita mieltäni ja sydäntäni, kaikki se oli nyt edessäni ilta-auringon surumielisiin säteihin kiedottuna, kun ajattelin kuinka pian minun oli jätettävä kaikki. Siksipä ei Suomen luonto ole koskaan tehnyt minuun voimakkaampaa vaikutusta kuin nyt. Olin todentotta usein heltymäisilläni kyyneliin sen ylevän, jylhän kauneuden johdosta, joka kaikkialla tuli näkyviini. Voit siis kuvitella mielessäsi millaisen vaikutuksen minuun teki seuraava pieni laulu, joka oli aivankuin minun sydämestäni sepitetty ja jonka sain lähtiessäni Runebergiltä Porvoossa. Jätän siitä jäljennöksen sinulle koetellakseni kykyäsi pidättää kyyneleitäsi."
Sitten seuraa jäljennös Maamme laulusta, ja senjälkeen hän jatkaa:
"Kas niin! Jos olet nyt kestänyt koetuksen, niin voit kehua olevasi tavallista kylmäverisempi; jos taas, niinkuin luulen, jo alussa tunsit itsesi voitetuksi, niin voit kuvitella mielessäsi minkälaisen vaikutuksen minä sain tästä laulusta, kun matkalta palatessani, pää täynnä mitä suloisimpia ja ihanimpia kuvia, jotka kaikki minun ennen pitkää oli jättäminen, istuessani kahden kesken Runebergin kanssa sydänyöllä sydämellisesti keskustellen, kuulin hänen puoleksi vapisevin, usein katkonaisin äänin lausuvan sen. Ellen sillä hetkellä olisi tuntenut olevani yhtä paljon kunnioituksen kuin rakkauden valtaamana, olisin langennut hänen kaulaansa ja rukoillut taivaan siunausta hänen päänsä päälle. Nyt kunnioitukseni oli vain sydämellinen kädenpuristus ja pari kyyneltä. Runeberg huomasi kuitenkin että kappale oli tehnyt minuun vaikutuksen ja sanoi itsekin lukevansa sen kaikista rakkaimpiensa joukkoon, koska hän oli siinä laulanut oikein sydämensä kyllyydestä. Minä pyysin kappaletta Isänmaalliseen albumiin ja sainkin sen. Onnelliset me, jotka saamme kunnian saattaa sen ensi kertaa julkisuuteen! Runeberg pyysi minua menemään Ehrströmin luokse ja pyytämään että hän säveltäisi sen. Siihen tarvittaisiin joku Mozart tai Beethoven! Oletko koskaan kuullut täyteläisempiä, syvempiä ja miehekkäämpiä säveleitä? Oletko koskaan nähnyt isänmaantunteen ilmenevän ihanammissa sanoissa? Ja lue se ääneen, veljeni, ja kuuntele sointua ja poljentoa, niin nautintosi on oleva kaksinkertainen! Jos kansassamme vain on sydäntä, jos siinä vain on isänmaallista tunnetta, niin se on tässä kauneudenliekissä sulava hehkuksi. Se on kulkeva niinkuin kaksiteräinen miekka sielujemme läpi ja vaaran hetkellä se on oleva meidän Marseillen marssimme. Siltä minusta tuntuu, ja minä iloitsen jo edeltäkäsin siitä nautinnosta, minkä olen hankkinut sinulle toimittamalla sen sinun tietoosi. Rakastakaamme, veljeni, isänmaatamme yli kaiken, mutta kunnioittakaamme ja pitäkäämme ennen kaikkia muita sen suurinta laulajaa arvossa! Hänessähän sykkii kuitenkin kansakunnan sydän puhtaimmin, hänellehän kangastaa maamme mitä lämpöisimmässä kuvastuksessa. Onnellinen Suomenmaa, jolla on semmoinen laulaja."
30.
Ulkonaiseksi syyksi siihen, että Runeberg ryhtyi Vänrikki Stoolin tarinoita sepittämään, sanotaan että eräs kirjankustantaja oli hommannut kokoelman muotokuvia 1808 vuoden sodan sankareista ja pyytänyt Runebergia kirjottamaan tekstiä siihen. Tässä tarkotuksessa oli ensiksi hankittu hänelle tietoja ja luonteenpiirteitä Otto von Fieandtista, josta samaten oli varjokuva jo saatavana; ja senjohdosta Runeberg ryhtyi runoilemaan, alkaen juuri Fieandtista.
Silminnähtävästi ei kuitenkaan tämä ulkonainen syy yksistään ole aikaansaanut että Runeberg nyt vuosina 1846—1848 sepitti yhteensä viisitoista runoa sodasta. Varmana sopii sitävastoin pitää, että myöskin se herännyt isänmaallisuus, jota Runeberg nyt ympäristössään huomasi ja jonka hän itse Maamme laulussa oli pukenut sanoiksi, vei hänet takaisin alalle, jolla hän jo aikaisemminkin oli liikkunut, ja jolla hän nyt saattoi liikkua varmemmin askelin, kun tunsi edustavansa kansaansa.
Aiheita runoihinsa oli Runebergilla riittävästi. Montgomeryn sotahistoria oli ilmestynyt 1842, ja sitä Runeberg itse sanoo seuranneensa. Sotamuistelmia hän oli nuoruudessaan kuullut kerrottavan, ja Porvoon tienoilla eli vielä sotavanhuksia tahi heidän jälkeläisiään. Mutta pelkkiä sotatapahtumia hän ei tahtonut kuvailla, vaan sotureissa elävää mielialaa.
Näin syntyivät tarinat, luultavasti seuraavassa järjestyksessä.
Vuoteen 1846 kuuluvat Otto von Fieandt, Viapori ja Sven Dufva. Seuraavana vuonna sepitettiin Kaksi rakuunaa, Hurtti ukko ja Sotavanhus. Niitä seurasi Döbeln Juuttaalla, Von Konow ja hänen korpraalinsa ja Kulnev, jotka kaikki kuitenkin ehkä valmistuivat vasta 1848. Lopuksi tulivat 1848 Luutnantti Zidén, Torpan tyttö, Kuningas, Sotamarski, Vänrikki Stool ja Sandels. Sotamarskia ja Vänrikki Stoolia oli kuitenkin luultavasti ajateltu jo 1846.
Tämä järjestys osottaa useassa kohden merkillistä sekä muodon että aiheitten kehitystä.