Döbelniin kaikki soturit luottavat, sillä he ovat sadassa taistelussa oppineet tuntemaan häntä. Mutta on toisiakin päälliköitä, joihin ei samalla tapaa voida luottaa, ja niitä Runeberg lopuksi kuvailee, samoinkuin hän lopettaa kansaa kuvailevan sarjan Torpan tytöllä.
Runeberg kirjoitti itse vähän myöhemmin Montgomerylle:
"Yhden minä tiedän: että olen rakastanut niiden sankarien kunniaa, jotka uskollisesti ovat taistelleet isänmaani puolesta, seisoivat he sitten ylempänä tahi alempana, ja että olen heistä sydämestäni laulanut parasta mitä olen osannut. Myöskin siinä, missä olen ollut katkera, on katkeruuteni alkulähteenä ollut rakkaus Suomen urhoollisiin puolustajiin, kun olen tahtonut vapauttaa heidät edesvastauksesta sotaa seuraavista onnettomuuksista. Tältä näkökohdalta ovat ankarat kappaleet Kuningas ja Sotamarski arvosteltavat."
Näemme siis että Runeberg, näitä runoja kirjottaessaan, oli selvinneen ja vireän kansallistunteen johtamana. Ja tämä kansallistunne esiintyykin selvästi Sotamarskissa; suomalaisina soturit, ja varsinkin Tigerstedt, arvostelevat Klingsporia, joka on vieras tässä maassa. Ja samoinkuin tämä runo on sävyltään supisuomalainen, niin iva runossa Kuningas tulee sitä murhaavammaksi siten että runomitta on sama kuin Tegnérin kuuluisassa runossa Kaarle XII. Tätä kuningasta, kaikkien ruotsalaisten sankaruuden ihailijain ihannetta, kuningas Kustaa Aadolf matkiikin, tehden täten itsensä sitä mitättömämmäksi suomalaisen katselijan silmissä.
Mutta mitään vihollista tunnelmaa ruotsalaisia kohtaan yleensä
Runeberg yhtä vähän lausuu, kuin venäläisiä kohtaan. Päinvastoin hän
antaa ruotsalaisille hyvitystä varsin merkillisellä tavalla runossa
Sandels.
Epäilemättä Sandelsin kuva on sukua sekä sotamarskille että kuninkaalle. Hän näetten rakastaa vatia niinkuin Klingspor ja hänellä on kuninkaan näyttelemishalua. Kerrotaankin että myöhemmin tanskalainen runoilija Frederik Paludan-Müller sanoi Runebergin välistä olevan runoudessaan "teatterimaisen"; tuo Sandels esimerkiksi, joka loistaa jalon Bijounsa selässä, eikö hän ole selvä teatterisankari? Ja kun Runeberg sai tästä tiedon, niin hän kuuluu vastanneen:
— Niin, eikö ole merkillistä että Sandels aina on minulle esiintynyt juuri ruotsalaisen luutnantin kaltaisena!
Aivan ilmeisesti Runeberg siis on tahtonut kuvailla Sandelsia ruotsalaisuuden perikuvaksi. Hän on urhoollinen, mutta hän näyttää urhoollisuuttaan. Erotuksen hänen ja suomalaisten välillä huomaa helposti, jos vertaa häntä suomalaiseen urheaan luutnanttiin Zidéniin, ja vielä enemmän jos muistaa Juuttaan "moukkaa".
Omituista onkin nähdä miten Runeberg Sandelsia kuvaillessaan lähestyy Ruotsin runouttakin, samalla kun hän taas nojautuu edellisiin omiin runoihinsa.
Sandelsia on ennenkin, runoissa Sven Dufva ja Kaksi rakuunaa, esitetty urhoollisuuden kiittäjäksi ja palkitsijaksi. Luutnantti Zidén taas on ikäänkuin johdatus Sandels runoon: siinäkin kuvaillaan Virran taistelua ja runomittakin on tarinoissa uutta laatua, mutta samanlaatuista kuin Sandels runon.