Mutta merkillisen johdonmukainen Runeberg näissä kahdessa runossa on siinä kohden että sotaväki ei ole Sandelsin väkeä. Fahlanderin käskyä Zidén kuulee, ylipäällikköä ei koko runossa mainita. Ja Sandels antaakin käskynsä Fahlanderin kautta, käyttäen kaksi kertaa sanoja "teidän väkenne".
Mutta kun sitten Runebergin tulee kuvailla Sandelsia ensimäisen lippunsa vieressä, niin tämä tapahtuu muodossa, joka elävästi muistuttaa — ruotsalaisuuden perikuvaa, Frithiofia.
Frithiofin sadussa on runo, Viikinkikaari, jossa Frithiof esiintyy koko sankaruudessaan. Kun taistelu lähenee, saa hänen mielensä lennokkuutta, "ja hänen otsansa on sees, ja hänen äänensä on kaikuva, ja kuin salaman jumala hän seisoo laivan kokassa". (Ruotsiksi: Och hans panna är klar, och hans stämma är hög, och som Ljungaren står han i förn.)
Sandels puolestaan istuu etumaisen lippunsa vieressä niinkuin Frithiof seisoo kokassa, "ja hänen silmänsä oli tyyni, ja hänen otsansa oli sees, ja hän loisti jalon Bijounsa selässä". (Ruotsiksi: Och hans öga var lugnt, och hans panna var klar, och han sken pä sin ädla Bijou.)
Poljento, kuva kokonaisuudessaan, lauserakennus, ja yksi erikoispiirrekin — kaikki samaa!
Onko katsottava köyhyyden todistukseksi Runebergille että hänen on täytynyt noin nojautua toiseen runoilijaan, vieläpä semmoiseen, jota hän oli niin ankarasti arvostellut?
Ei suinkaan. Varmaan hän olisi voinut tulla toimeen omilla runollisilla varoillaan. Mutta Sandelsia kuvaillessaan hän ei vielä tuntenut "ruotsalaisia luutnantteja". Ja hän on kerran itse sanonut ettei runoilija muuta tietä voi asettautua toisen, hänen omastaan paljon eroavan aikakauden kannalle, paitsi turvautumalla tuon toisen aikakauden runouteen. Tämä tietysti yhtä hyvin koskee toista kansaakin. Hän on siis tässä menetellyt samalla tapaa kuin Morvenia ja Salamista kuvaillessaan: hänen aiheeseensa kuuluva runous on soinut hänen korvissaan, ja sen henkeen hän on muodostanut kuvansa. Pelkästä jäljittelystä tietysti ei voi olla puhetta; ja Sandelsin kokonaiskuva on yhtä omintakeisesti esitetty kuin mikä muu tarinain sankari tahansa. Ja runon mahtava loppu on mitä kauniin hyvitys ruotsalaiselle urhoollisuudelle.
Mutta esittäen aluksi Sandelsia epäilyksen alaiseksi Runeberg tässäkin käyttää samaa kuvailemistapaa kuin niin monessa muussa tarinassa: kuvailluissa henkilöissä on heikkoja, jopa naurettavia puolia, mutta runoilijan lempeä katsantotapa vaikuttaa että jalommatkin luonteenpiirteet lopussa välähtävät esiin ja kokonaan muuttavat mielipiteemme sankareista.
Runeberg sanoo itse rouva Lenngrenistä:
"On ihmeteltävä ilmiö hänen runoissaan, että hänen neronsa jossain runossa selvästi ilmauva henki siitä näkymättömiä käänteitä myöten tulvailee kaikkiin muihin, niin että kokonaisuus näyttää täydelliseltä elimelliseltä kauneuden ja elämän tuotteelta, jonka korkein merkitys sekä ilmaiseiksen siinä itsessään, että haarautuu ja kuvastuu vaihtelevien osien moninaisuudessa."