Juuri samaa sopii sanoa Vänrikki Stoolin tarinoista. Nekin muodostavat kokonaisuuden, joka, niinkuin olemme nähneet, tosiaan on "elimellisesti" kehittynyt. Katselkaamme siis tätä kokoelmaa semmoisena kokonaisuutena.
Huomioon on silloin ensiksi otettava että aikaisemmin syntyneissä runoissa miltei aina viitataan Kustaan tahi yleensä edelliseen sotaan. Semmoisia viittauksia sisältävät Otto von Fieandt, Viapori, Sven Dufva, Hurtti ukko ja Sotavanhus; ja samaa huomaamme Kuolevassa soturissa, vieläpä jo Perhon haudassa. On ikäänkuin Runeberg olisi alussa tuntenut tarvitsevansa kuvata sitä historiallista maaperää, josta nuo yksitellen taistelevat sankarit ovat kehittyneet. Mutta mitä likemmin hän eläytyy 1808 vuoden sodan henkeen ja mitä enemmän hän näkee yksityisten vaikuttavan yhdessä, sitä vähemmin hän tämmöisiä viittauksia tarvitsee. Döbelnille esiintyy kuitenkin vielä Kustaan sodan edustaja täydentämässä Suomen sotajoukon kuvaa.
Tuo yhteys edellisen sodan kanssa tekee että isänmaallisuus syvien rivien miehissä ilmaantuu perinnäisenä ja siis luontoperäisenä. Sven Dufva esimerkiksi on sotilaan poika, ja hänelle on siis aivan luonnollista "kuolla eestä kuninkaan ja maan"; vieläpä tämä on hänestä mutkattomampaa kuin pellolla raataminen.
Mutta luontoperäisenä on isänmaan tunne sydämen asia eikä järjen. Sven Dufvalla onkin siis pää huono, mutta hyvä sydän. Sitävastoin Sotamarskissa kaksi kertaa sanotaan että Klingsporilta puuttuu sydän. Ja Vänrikki Stoolissa kerrotaan alussa kuinka ylioppilas on ylpeä asemastaan, maisterinnimestään, jonka hänen tietonsa, "mensa", ovat hänelle hankkineet. Mutta kuultuansa sotakertomuksia hän tuntee kuinka hänen ajatuksensa joutuu ennen tuntemattomille aloille, sydämelle syttyy elo, jonka viehätystä se ei ennen aavistanut. Minkätähden? Sentähden että hän näkee ja ihmettelee sitä rakkautta, jota maamme on saanut pojiltansa, vaikka se heille on suonut vain pettua leiväksi. Ja nähdessään tätä rakkautta ylioppilas nöyrtyy, ja vänrikki on hänen silmissään nyt "enemmän kuin kuningas".
Isänmaanrakkaus perustuu siis perinnäiseen tunteeseen, mutta myöskin kansan totuttuun kieltäymykseen. Eikä Runeberg unhota luontoa: Tigerstedt johtaa isänmaanrakkauden siitä; ja se joka ei luonnon kauneudesta innostu puolustamaan tätä maata kuoloon asti, hän on "sydämettä, Jumalatta".
Isänmaantunne on siis likeistä sukua sille tunne-elämälle, jossa, Runebergin katsantotavan mukaan, ihminen elää totisinta, ylevintä elämäänsä. Mutta tämän tunteen luontoperäisyydestä seuraa taas että se ilmenee sitä valtaavammin mitä lähempänä ihminen on luontoa. Sentähden varsinkin syvien rivien miehet ovat Runebergin sankareita, jota vastoin sodan ylin johtaja, vieroutuneena luonnosta, myöskin on vieroutunut isänmaallisuudesta: hänellä on vatsa eikä sydäntä, hän rakastaa vatia eikä taistelua.
Mutta tuo erotus johtavien henkilöiden ja syvien rivien välillä, se perustuu historiaankin. Ei ainoastaan 1808, vaan jo kolmessa edellisessä sodassa oli Suomen sotureilla samaten ollut kelvottomia johtajia, ja "herrojen" epäileminen oli siis sekin perinnäistä. Se esiintyykin semmoisena Hurtti ukossa, ja se kai vaikuttaa rakuuna Stooliinkin, kun hän Luodille sanoo: kellä on raha rinnassaan, hän on liian hyvä taistelemaan. Mitalin saaminen on ensimäinen askel herruuteen, siis itsekkäisyyteen. Ja tämä perinnäinen herrojen epäileminen se kai vaikuttaa että myöskin Sandelsia epäillään.
Jos joku taas on osottautunut urhoolliseksi, niin tämä on side joka yhdistää vihollisiakin, sitä enemmin suomalaisia ja ruotsalaisia. Sentähden soturit luottavat Döbelniin, ihailevat lopuksi Sandelsia ja rakastavat Kulnevia.
Suomalaisten ja ruotsalaisten soturien kesken taas yhteinen isänmaanrakkaus tekee kaikki yhdenvertaisiksi; ylimmät päälliköt semmoiset kuin Döbeln ja Sandels tunnustavat alhaisimpienkin arvon. Varsinaisena vihollisena esiintyy siis vain pelkuri tai pettäjä, tahi se joka käskee peräytymään kun soturit tahtovat taistella isänmaansa puolesta.
Peräytymiskäsky taas tekee välistä välttämättömäksi että soturit käyvät omaa tietään. Tämä ei kuitenkaan ilmene tottelemattomuutena, vaan pikemmin niin että "sydämellinen käsky" on voimakkaampi kuin ulkoapäin tullut. Varsinkin Sven Dufvassa tämä on huomattavissa, ja samoin Hurtti ukossa.