Täten ilmenee sotureissa myöskin luontoperäinen itsenäisyys, joka vielä enentää isänmaantunteen runollista vaikutusta. Vapaina yksilöinä soturit toimivat, mutta samalla yhteydessä toinen toisensa kanssa. Ja juuri täten "vänrikit" ovat ja tulevat aina olemaan kansallisen yhteistoiminnan perikuvina. Itsenäisiä, mutta isänmaanrakkauden johtamia lapsia Suomi-äitimme ennen kaikkea tarvitsee.
Juuri tuo itsenäisyyden ja yhteistoiminnan yhteys johtaa ajatuksemme siihen että Runeberg tarinoissaan on kuvaillut myöskin itseänsä ja ympäristöänsä, aikaansa.
Ei koskaan ole maassamme ollut semmoista joukkoa isänmaallisia kultuurisankareita, vanhempia ja nuorempia, kuin juuri tähän aikaan. Runeberg, Lönnrot, Snellman, Stenbäck, Cygnaeus, Castrén, Topelius ja moni muu kävivät kukin itsenäisesti omaa tietään, mutta kaikissa hehkui isänmaanrakkauden pyhä liekki. Usein he olivat yksityisseikoissa erimielisiä: Cygnaeus ei ymmärtänyt Runebergin mielipiteitä runoudesta, Stenbäck ei hänen uskonnollista, Lindfors ei hänen kansallista kantaansa, Snellman ei Maamme laulua arvostellessaan nähnyt siinä mitään suomalaista, ja hän arvosteli samalla kertaa ankarasti Lönnrotin kansanrunouden ihailua. Mutta isänmaan menestys oli sentään kaikkien päämääränä; ja siksi he kuitenkin liittyivät toisiinsa sydämellisessä rakkaudessa.
Yksi esimerkki vain, Kun kreikankielen professorinvirka 1847 oli avoinna, kehotti Snellman Runebergia sitä hakemaan, sanoen yliopiston tarvitsevan häntä. Runeberg kieltäytyi, hän tahtoi antautua niin paljon kuin mahdollista runoudelle. Mutta juuri sinun, hän kirjotti Snellmanille, tulee olla yliopiston opettajana, ja toivo siitä että siksi tulet, lohduttaa minua sinun ja kaikkien meidän yhteisestä vastoinkäymisestämme, Saima-lehden lakkauttamisesta. — Eikö tämä elävästi muistuta kahta rakuunaa? Ja Runeberg sanoikin kerran:
— Snellman ja minä olemme aina maanneet saman peitteen alla, mutta aina olemme toisiamme potkineet.
Ja eikö Runebergia yhtä hyvin kuin Snellmania aikoinaan pidetty mahdottomana virallisissa tieteellisissä tempuissa? Ja eivätkö molemmat tosiaan niinkuin Sven Dufva sanoneet: Jos muiden kanss' en mennä saa, tok' yksin mennä saan? Ja eivätkö molemmat, yksitellen taistellen, isänmaata pelastaneet?
Ja lopuksi: eikö tämän ajan valtaavasti esille pulppuava isänmaantunne kohdannut vallanpitäjien puolelta jyrkkää taantumiskäskyä? Eikö semmoista käskyä antamassa ollut omankin maan miehiä? Eikö yleensä maamme kulttuurin kehitys silloin, sitä ennen ja sen jälkeen ole tapahtunut yhtämittaisessa taistelussa ehkäiseviä voimia vastaan? Eivätkö siis vänrikin kuvat aseellisesta sodasta samalla kuvaile aseetonta, henkistä kultuuritaisteluamme?
Mutta Runeberg oli jo 1839 lausunut:
"Olisi tärkeätä historiallisessa tarkotuksessa tutkia, eikö kaikkia ihmiskunnan edistysaskeleita ole astuttu taistellen jotakin ehkäisevää pahaa vastaan. Elämä ilman kuolemaa pysähtyy paikoilleen; vasta sotiessaan tätä vihollistansa vastaan se kehittää pyhää voimaansa."
Eivätkö Vänrikki Stoolin tarinat osota meille juuri samaa? Eikö Suomen soturien sankarimaisuus esiinny meille sitä ylevämpänä mitä enemmän heitä estettiin sitä osottamasta? Ja eikö sama koske kultuurisankareitamme?