Kun hän heinäkuun lopussa palasi pitkältä matkaltaan Porvooseen, kysyi eräs tuttava häneltä oliko Ruotsissa ollut hauskaa.
— Kyllä siellä oli hauskaa, hän vastasi, mutta hauskempaa on päästä taas Kroksnäsiin kävelemään paljain jaloin ja onkimaan ahvenia.
Mutta kesän loppu olikin kylmä ja sateinen, ja syksyllä neljä Runebergin silloisista seitsemästä pojasta sairastui tulirokkoon; yksi heistä kuolikin. Seuraavana vuonna, 1852, ahdisti taas vilutauti runoilijaa itseään.
Vuosi 1853 oli runoilulle suotuisampi, ja jo oli kolme uutta vänrikkiä syntynyt, kun Runebergille annettiin uusi toimi: hänet määrättiin jäseneksi siihen komiteaan, jonka tehtävänä oli valmistaa ehdotus uudeksi ruotsalaiseksi virsikirjaksi maallemme.
Runeberg piti velvollisuutenaan ottaa tämän toimen vastaan, ja tunnollisesti hän ryhtyi tehtävänsä suorittamiseen. Eikä luultavasti Suomessa silloin ollut toista miestä joka paremmin kuin hän olisi tähän työhön pystynyt.
Tiedämme että hänelle alusta pitäen runous oli ollut likeisessä yhteydessä uskonnollisen sielunelämän kanssa. Mutta kun runous puolestansa oli hänen silmissään likeisesti yhdistetty elämäntoimintaan, niin samoin uskonto hänestä oli elämää enemmän kuin oppia. Muutamat hänen mietelmänsä osottavat kuinka syvästi hän tämän uskonnollisen elämän käsitti.
"Ihminen elää todellisuudessa vain niin paljon kuin hän eläytyy Kristukseen. Kaikki muu hänessä on pimeyden ja kuoleman vallan alaista. Mutta Kristus ei elä ainoastaan taivaassa, vaan maan päälläkin. Hän elää ylhäisyydessä ja alhaisuudessa, todessa ja leikissä, tiedossa ja uskossa, viisaudessa ja yksinkertaisuudessa, mutta ei vain yksipuolisessa, latteassa, ahdasmielisessä, saatanalaisessa.
"Mutta elämä Kristuksessa ja rakkaudessa häneen ei ole elämää jossa taistellaan maailmaa, maata, ihmisiä vastaan. Se on rauhan elämä täynnä rakkautta. Eläen Kristuksessa tulemme osallisiksi hänen elämästään, rakastamme maailmaa sillä tulisella innolla, jolla hän sitä rakastaa ja rakasti antaessaan henkensä sen pelastukseksi. Maa ja mikä sen päällä elää ei ole enää kuollutta, syntistä, kadotettua tomua, se on pikemmin Kristuksen puku, hänen ruumiinsa, jonka läpi hän, sen sieluna, virtaa, sitä elähyttäen. Ilman Kristusta on kaikki hengetöntä tomua, hänen kauttaan muuttuu kaikki hänen eläväksi ruumiikseen, eikä kukaan rakasta häntä oikein, ellei samalla rakasta sitä maailmaa, jossa hän elää ja liikkuu. Siis älkäämme hyljätkö maailmaa, vaan pikemmin rakastakaamme sitä Kristuksen tähden, niinkuin rakkaus iloitsee ei ainoastaan katsoessaan rakastetun silmään ja etsiessään siitä tuikahdusta sen sielusta, vaan myöskin pidellessään ja katsellessaan sen kättä, ei sen tomun tähden, josta käsi on tehty, vaan sen henkilön tähden, jonka oma se on. Siis meidän ei tule vihata, vaan rakastaa; rakastaa maata, koska Kristus pukee sen viheriäksi ja ihanaksi, rakastaa ihmisiä, koska Kristus rakastaa kaikkia, eikä tahdo että kukaan hyljättäisiin, mutta ennen kaikkea rakastaa häntä, joka tekee kaikki rakastettavaksi, ja jota ilman kaikki olisi tomua ja tyhjää, kuollutta ja kadotettua.
"Runouden on kuin uskonnon. Monet laulavat ja monet rukoilevat, ja sanoissa, ulkonaisesti, on erotus pieni. Mutta toisen sanat ovat yöhön käärittyinä, niitä peittää tyhjyys, kylmyys, pimeys, joka tuntuu helpommin kuin selviää, kun taas toisen sanoja valaisee ja lämmittää pieni salama, säde auringonsydämestä, josta ne saavat aivan toisen ilmeen kirkkautta, lämmintä ja valoa.
"Ken ei omista Jumalan valtakuntaa niinkuin lapsi, hän ei tule koskaan siihen sisään.