"Taivaan valtakuntaa ei valloteta; se saadaan, annetaan lahjaksi. Niin, jos tulisimme kaiken maailman tietojen ja viisauden ja vallan ja hyveiden kanssa, ja tahtoisimme niillä voittaa taivaan, niin olisi pieninkin pisara Jumalan rauhaa ja autuutta liian kallis sillä ostettavaksi. Ja siitä huolimatta sataa Jumalan rauhaa ja autuutta lakkaamatta ihmisten päälle! Miksi? Siksi että Jumala on isä. Me saamme häneltä kaikki lapsuutemme emmekä täysikäisyytemme oikeudella, ja lapsia me olemme kaikki Jumalan edessä, sekä nuorina että vanhoina, sekä yksinkertaisina että viisaina, sekä heikkoina että mahtavina. Rakkaus yksin antaa, ja rakkaus katsoo tarpeita eikä vaatimuksia."
Tästä katsantotavasta johtuu se nöyrä mieliala, joka oli Runebergille ominainen elämässäkin. Erittäin hän näyttää pitäneen arvossa sitä nöyryyden muotoa, joka ruotsiksi ilmaistaan sanalla saktmod, "hiljainen rohkeus", säveys. Sitä hän suositteli oppilailleen siinä puheessaan, jonka hän piti erotessansa rehtorinvirasta, jota hän hoiti lukuvuosina 1848—1850. Elämän taisteluissa, hän sanoo, vaaditaan rohkeutta, ja nuoriso luulee itsellään olevan sitä kylliksi. Mutta oikea rohkeus "ei ole leimahtavan tunteen haihtuvaa liekkiä, ei hillitsemättömän maineenhalun uhkaavaa hyökkäämistä vastuksia vastaan; se rohkeus, josta minä puhun, kumpuaa tyynesti ja rauhallisesti hurskaan sydämen syvyydestä, ja sen kätkettyä lähdettä sanotaan säveydeksi." Ja tämän lähteen hän sanoo tunnettavan sitä ympäröivistä vartioista, jotka ovat jumalanpelko, totuus, uskollisuus ja ahkeruus.
Toisellakin kertaa hän antoi samaan suuntaan menevän neuvon, joka muodoltaankin on hänelle hyvin kuvaava.
Lukion lehtorina hän myöskin oli tuomiokapitulin jäsen ja tutkijana papintutkinnoissa. Tästä syystä hän vähitellen tutustui suureen osaan hiippakunnan papistoa, ja palatessaan joskus Porvooseen papit mielellään kävivät Runebergillakin, joka aina osaaottavaisesti seurasi heidän olojaan. Kerran nuorenpuolinen pappi valitti että hänen kuuntelijoillaan, joihin hän muuten oli hyvin kiintynyt, oli paha tapa: he usein nukkuivat kirkossa; mutta sitä pappi oli koettanut tarmonsa takaa estää.
— Ei — sanoi silloin Runeberg ystävällisesti hymyillen — niin sinun ei pitäisi tehdä. Ovathan he kirkkoon tullessaan väsyneitä viikon työstä, ja ehkä he ovat kävelleet penikulman tai pari etsiäksensä Herran temppelistä henkistä lohtua ja virvotusta. Kummako siis jos he kirkon rauhassa, ja tottumattomina ankaraan ajatustyöhön, arvaamatta nukahtavat. Ei sinun siis pitäisi olla tyly heitä kohtaan. Mutta kun huomaat että kuuntelijasi alkavat nukahtaa, niin hiljennä vähitellen ääntäsi, ja kun näet kaikkien nukkuneen, niin lue Herran siunaus ja jätä heidät rauhaan.
Pappi ymmärsi tämän omituisen neuvon tarkotuksen, ja hän oli koko elämäkseen oppinut kohtelemaan kuuntelijoitaan leppeästi.
Nöyrästä, mutta hartautta ja ihmisrakkautta täydestä sydämestä siis Runeberg ryhtyi virsikirjatyöhönsä; ja siihen hän pani lähes kolmen vuoden ajan.
Komiteassa oli kolme jäsentä: Runeberg, Stenbäck ja molempien nuoruudenystävä Lille, joka nyt oli jumaluusopin professori. Jokaisen oli määrä tehdä täydellinen ehdotus, mutta molemmat muut luottivat Runebergiin, joka yksin sai työnsä valmiiksi määrättyyn aikaan, kevääseen 1856. Sitten yhdessä tarkasteltiin ehdotusta, ja ilokseen Runeberg näki että hänen runoilijaveljillään ei ollut paljon muistuttamista.
Tehtävä oli kuitenkin muodollisestikin ylen vaikea. Oli päätetty että vanhasta virsikirjasta säilytettäisiin niin paljon kuin mahdollista, ja ehdotus oli laadittava niin että sitä voitaisiin käyttää vanhan virsikirjan rinnalla. Sentähden virsien lukua ei enennetty, ja kun uusia virsiä hankittiin liiaksi vanhentuneiden sijaan, koetettiin saada niitäkin niin usein kuin mahdollista poistettujen nuotilla veisattavaksi. Paitsi että Runeberg siis on kauttaaltaan korjaillut vanhoja virsiä, hän on sepittänyt yli neljäkymmentä virttä edeltäkäsin määrätyistä aineista ja edeltäkäsin määrätyillä runomitoilla. Vain harvoin, jos joku vanha virsi oli niin epärytmillinen, ettei sitä kuitenkaan enää veisattu, hän vapaasti valitsi runomittansa.
Mutta tämmöisessä vaikeassa työssä oli hänelle suureksi eduksi että hän oli tottunut kilpaillen nojautumaan toisiin runoilijoihin; eikä siis juuri ensinkään huomaa ennakolta määrätyn runomitan häntä kahlehtineen. Ja aineissa semmoisissa kuin Davidin psalmeissa tahi sunnuntaievankeliumeissa hän saattoi liikkua vapaammin, ainoastaan runollisen inspirationinsa ohjaamana.