Tietysti ei ollut kysymystäkään siitä että Runeberg virsissään esittäisi uskonnollista elämää yhtä itsenäisesti kuin omissa runoissaan. Tulihan hänen laulaa seurakunnan eikä itsensä puolesta. Mutta runollinen suurtyö sittenkin hänen virsikirjansa on. Vaikkapa alistuen seurakunnan tarpeitten palvelijaksi, on Runeberg kuitenkin virsikirjaansa vuodattanut runsaasti omaa ihanaa katsantotapaansa ja lämmintä uskonnollista tunnettaan, ja kirja on samalla tosikristillinen ja tosirunollinen, täynnä ylevää mielen lennokkuutta.
Virsikirjatyön aikana oli Runebergilla ollut kaksi juhlallista hetkeä. Sodasta eloonjääneet upseerit ja heidän jälkeläisensä olivat hankkineet suuren hopeakannun kunnialahjaksi Runebergille Vänrikki Stoolin tarinain johdosta. Aikomus oli antaa se hänelle hänen täyttäessään viisikymmentä vuotta; mutta ajan oloihin katsoen — Turkin sota oli juuri syttynyt — pidettiin tarpeellisena hankkia keisarin lupa lahjan antamiseen. Runeberg sai siis syntymäpäivänään ainoastaan avaimen siihen koteloon missä lahja säilytettiin, ja itse kannu annettiin hänelle juhlallisesti vasta myöhemmin, senjälkeen kun ministerivaltiosihteeri kreivi Armfelt oli hankkinut siihen keisarin luvan. Tämä tapahtui tavalla joka sekin hyvin kuvaa ajan oloja.
Runo Viapori oli Runebergin tietämättä ja vastoin hänen tahtoansa tullut Ruotsissa painetuksi vuonna 1852. Armfelt pelkäsi että siitä voisi johtua ikävyyksiä, jos asia tulisi keisarin tietoon, ja hän teetti heti Grotilla venäjänkielisen käännöksen Kulnev-runosta, käyttääksensä sitä, jos tarvittaisiin, Runebergin puolustukseksi. Mitään selkkauksia ei kuitenkaan silloin syntynyt; mutta nyt, kun keisari oudoksui tuota luvanpyyntiä ja kysyi mikä merkillinen mies Runeberg sitten oli, Armfelt asiansa valaisemiseksi jätti keisarille Kulnevinsa.
Pian, 1856, Armfeltilla oli tilaisuus osottaa Runebergille hyväntahtoisuuttaan toisellakin tavalla, joka ei kuitenkaan ollut runoilijalle oikein mieleen, vaikka se olikin aiottu lisäämään iloa hänen viettäessään toista juhlaa, hopeahäitään, 23 päivänä tammikuuta 1856.
Runebergin toimeentulo oli näinä vuosina ollut kaikkea muuta kuin huoletonta. Perhe oli lisääntynyt ja elintarpeiden hinnat kohosivat Krimin sodan aikana tuntuvasti.
Silloin Snellman, jolle itselleen paremmat ajat olivat koittaneet Aleksanteri II:n valtaistuimelle noustua, kirjotti vuoden 1856 alussa Armfeltille kirjeen, jossa hän ehdotti että Runebergille annettaisiin sekä uusi apuraha yleisistä varoista, hänen kirjallisten ansioittensa tunnustukseksi ja hänen taloudellisten huoliensa huojentumiseksi, että myöskin vuotuinen määräraha siksi ajaksi jona hän pysyisi virsikirjakomitean jäsenenä. Runeberg oli, sanoi hän, mies jolla oli oikeus vaatia maaltaan ei ainoastaan kunniaa, vaan huoletonta toimeentuloakin. Hänen menonsa perheensä elatukseen olivat lisäytyneet, kun hänellä oli kaksi poikaa yliopistossa, hän oli velkaantunut ja senjohdosta hänen mielensä oli masentunut ja hänen tuotantohalunsa ehkäisty. Jos asiasta voitaisiin tehdä nopea päätös, niin että Runeberg saisi tiedon määrärahojen antamisesta hopeahääpäivänään, niin hän voisi viettää tämän päivän katsomalla tyynemmin tulevaisuutta kohti.
Armfelt vastasi ettei hän muulla tavoin voinut täyttää Snellmanin pyyntöä, kuin siten että yliopiston kanslerin käyttövaroista oli myönnetty 240 ruplaa (960 markkaa) vuodessa apurahaksi Runebergin kahdelle yliopistossa opiskelevalle pojalle. Tämä avustuksen muoto ei ollut Runebergille mieleen, hän kun piti sekä oikeutenaan että velvollisuutenaan itse kustantaa poikiensa kasvatuksen. Niin pian kuin siihen vain oli muodollista syytä, hän kehotti poikiansa luopumaan apurahasta; toinen teki sen 1859, toinen 1860.
Hopeahäitään Runeberg muuten vietti iloisesti suuren ystävä- ja tuttavapiirin ympäröimänä, joka oli sitä varten kokoontunut Porvooseen. Sukulaiset ja lähimmät ystävät tulivat jo päivää ennen ja kolmellekymmenelle hengelle toimitettiin asunto Runebergin vierasvaraisessa kodissa. Juhlan edellinen yö valvottiin ystävien seurassa, ja samoin itse hopeahäät kestivät aamuun saakka. Kun sitten seuraavana päivänä iltapuolella kaupungin asukkaat Runebergin kunniaksi olivat toimeenpanneet juhlan, oli runoilija niin väsynyt, ettei hän oman kertomuksensa mukaan voinut pysyä valveilla muuten kuin elävästi mielessään kuvittelemalla olevansa vesilintuja ampumassa ja uikukkoja tarkasti tähystämässä. Ja kun päälle päätteeksi illalla oli suuret tanssijaiset, niin Runeberg niistä poistui kuin poistuikin ennen illallista, huolimatta nuorten neitosten hartaista pyynnöistä ja Snellmanin tuimasta kysymyksestä: "kuinka voit näin käyttäytyä yleisöäsi kohtaan?"
Vuonna 1857 ilmestyi virsikirjanehdotus painosta; se valmistui siihen juhlaan, joka silloin vietettiin muistoksi siitä että kristinuskoa seitsemänsataa vuotta aikaisemmin oli ensi kerran maassamme saarnattu. Vähän aikaa ennen oli Lille Runebergille sanonut:
— Kyllä sinä tästä työstäsi ansaitset jumaluusopin tohtorin arvon.