Vuonna 1851 oli Runeberg runoillut uuden tarinan, Vänrikin markkinamuiston, ja 1853 seurasivat sitä Heinäkuun viides päivä, Von Törne ja Lotta Svärd. Senjälkeen "sai vänrikki yksikseen polttaa sammalia, kun ylioppilaalla oli muuta tekemistä" niinkuin runoilija itse sanoi, lisäten: "koittaa kai sentään päivä jolloin molemmat taas saavat polttaa vaakunaa". Se päivä koittikin kun virsikirja oli valmistunut 1856, ja silloin Runeberg, taas omien sanojensa mukaan, "kohta laittoi maallisen soturin jaloilleen iloiten siitä että hengellinen sota oli loppunut". Luultavasti tämä maallinen soturi oli Kuormarenki, ja häneen liittyivät samana vuonna Munter ja Von Essen. Sotilaspoika alotettiin; mutta sitten tuli virsikirjan tarkastaminen väliin, niin että runo valmistui vasta 1858. Viimeksi mainitulta vuodelta ovat Vänrikin tervehdys ja Matkamiehen näky. Vuonna 1859 valmistuivat Numero viisitoista Stolt, Wilhelm von Schwerin ja Adlercreutz, vuonna 1860 Porilaisten marssi, Vanha Lode, Veljekset ja kaikkien viimeisenä Maaherra.
Tässä järjestyksessä emme saata huomata samallaista aiheitten kehitystä kuin ensimäiseen kokoelmaan kuuluvissa tarinoissa. Tämä onkin aivan luonnollista. Päätettyänsä ensimäisen kokoelman Runeberg jo vallitsi koko alansa ja hän saattoi siis nyt kuvata milloin päällikköä, milloin syvien rivien miestä. Muutamien tarinain synnyn aiheutti sitäpaitsi joku kertomus sodasta tahi joku luonteenpiirre, joka tuli Runebergin tietoon.
Niin hän esimerkiksi jo 1848 oli, käydessään Loviisassa erään ystävänsä luona, tutustunut kenraali G.A. Ehrnroothiin, joka nuorena upseerina oli ollut mukana sodassa: hänet mainitaankin, niinkuin tunnettu, Sotamarskissa. Hänestä kerrotaan, että hän hyvin ystävällisesti otti vastaan entisiä sotamiehiä, joita kävi useita hänen luonaan pyytämässä häneltä eläkettä varten todistusta osanotostaan sotaan; Ehrnrooth oli näetten myöhemmin ollut Suomen koko sotaväen päällikkönä. Kerran tuli hänen luoksensa mies, johon Oravaisten tappelussa oli sattunut sama luoti, joka haavotti Ehrnroothiakin, ja silloin kenraali asetti hänet istumaan viereensä päivällispöytään, "vanttumiesten", lakeijojen suureksi hämmästykseksi. Samaten Ehrnroothin kerrotaan paheksuneen kun talonväki, ollessaan hänen puheillaan, seisoi hattu kädessä.
Yhdyttyänsä Ehrnroothiin Runeberg Loviisan ystävälleen useaan kertaan toisti sanat: "hattuni ma pidän päässä, pidä sinä samaten", ja lisäsi: "saat nähdä minkä kauniin runon näistä sanoista teen". Ja kun Vänrikin markkinamuisto oli valmis, hän lähetti jäljennöksen siitä samalle ystävälleen todistukseksi lupauksensa täyttämisestä.
Mistä Runeberg oli nuo sanat saanut, sitä ei tiedetä, ja samaten hän kielsi Ehrnroothin olevan runossa esiintyvän kenraalin suoranaisena esikuvana.
Matkamiehen näky perustuu sekin Runebergille annettuun luonteenkuvaukseen Ramsay veljesten äidistä. Vänrikin tervehdyksen saaja, Tigerstedt, oli vielä elossa kun runo kirjotettiin. Wilhelm von Schweriniin on aihe saatu eräästä nuoren sankarin kirjeestä, joka julaistiin vähää ennen, maaliskuussa 1859. Porilaisten marssissa taas on meillä vielä yksi esimerkki siitä kuinka Runeberg kilpaili toisen runoilijan kanssa.
Kun vuonna 1858 ruvettiin, sodan 50-vuotisen muiston johdosta, avustamaan siitä eloonjääneitä sotureita, oli Topelius kirjottanut sanat Porilaisten marssiin, manaten noita "menneen ajan haamuja" heräämään haudoistaan ja ylistäen heidän urhoollisuuttaan. Tämä runo laulettiin jo samana vuonna laulajaisissa sotavanhuksien hyväksi, mutta Runeberg ei sitä saanut kuulla ennenkuin 1859, jolloin, hänen Helsingissä ollessaan, ylioppilaat lauloivat sen eräässä iltaseurassa, jossa hän ja Topeliuskin olivat. Silloin hän kysyi Topeliuselta:
— Sinäkö olet kirjottanut sanat?
— Niin.
— Mikset ole pannut porilaisia laulamaan itse?