Selvemmin kuin koskaan ennen on Runeberg tässä teoksessaan nojautunut ulkoapäin saatuun muotoon: antiikkiseen, kreikkalaiseen draamaan. Tämä seikka on usein, meidän aikoihimme saakka, johtanut arvostelijoita harhaan: on verrattu näytelmää Sofoklesin draamoihin, ikäänkuin Runeberg olisi tahtonut kirjottaa hänkin antiikkisen draaman. Ja missä on eroavaisuuksia huomattu hänen ja antiikin välillä, on niitä pidetty puutteina: Runeberg ei muka ole voinut pysyä antiikkisessa katsantotavassa.
Aivan toisen tuloksen saamme jos katsomme tätä draamaa samoista näkökohdista kuin niitä Runebergin edellisiä teoksia, joissa hän myöskin on nojautunut muihin runoilijoihin.
Olemme nähneet että hän niissä sentään aina pysyy omintakeisena. Jos hän muualta lainaakin muodon, niin tämä tapahtuu vain siksi että mainittu muoto soveltuu ilmaisemaan mitä hän itse tahtoo saada lausutuksi. Mutta kun hän kotimaisaiheisissa runoelmissaankin asettautuu yleisinhimilliselle kannalle, ja kun hän sanoo runouden ylistävän "ikuisesti olevaa", niin on itsestään selvää, ettei hän ole tahtonutkaan kirjottaa draamaa joka kuvailisi antiikille ominaista katsantotapaa, vaan omintakeisen teoksen aiheesta johon antiikkinen muoto sopii.
Tämä selviää hänen omista lausunnoistaankin. Puhuessaan legendoista ja kirjottaessaan Macbethista, hän selvästi erottaa toisistansa antiikkisen ja uudenaikaisen, kristillisen maailmankatsomuksen; ja kun hän jälkimäisen henkeen kirjottaa legendansa, niin olisi kai ollut mieletöntä senjälkeen siirtyä katsantotapaan, joka hänestä edusti alhaisempaa, historiallisesti voitettua kantaa.
Samoin hän jo 1833 oli lausunut, että nykyajan draamassa toimivien henkilöiden omallatunnolla on sama tehtävä kuin antiikkisen draaman kuorolla, ja että siis edellisessä kuoro on tarpeeton. Kun hän nyt kirjottaa draaman ilman kuoroa, niin tämäkin osottaa että hän itse katsoo sitä tarkotukseltaan uudenaikaiseksi.
Mutta miksi hän sittenkin valitsi muissa kohden antiikkisen muodon?
Saadaksemme vastauksen tähän kysymykseen tulee meidän ensiksi muistaa mitä Runeberg jo 1833 oli sanonut runoudesta ja sen lajeista.
Runous ylistää "ikuisesti olevaa" kuvaamalla ihmisen, yksilön suhdetta kaikkiyleisyyteen. Tämä voi tapahtua ensiksi niin että yksilö ja kaikkiyleisyys esitetään sopusoinnussa; toiseksi niin että yksilö esiintyy etsivänä jotakin kaikkiyleisyyden muotoa, jotakin yleistä aatetta (rakkautta, kunniaa t.m.s.), johon hän innostuu ja yhtyy, siten osottaen yksilön ja kaikkiyleisyyden sovitusta. Edellisessä tapauksessa syntyy eepillistä runoutta, jälkimäisessä lyyrillistä, ja jälkimäinen muoto seuraa ensimäistä aivan samaten kuin ihmiselämässä nuorukaisikä seuraa lapsuudenikää.
Sanottakoon tästä määritelmästä muuten mitä hyvänsä, varmaa on että sekin, niinkuin yleensä Runebergin runouden teoria, ihmeen hyvästi soveltuu häneen itseensä. Hänen runoutensa näetten osottaa useampaan erään juuri tämmöistä kehitystä murtumattomasta sopusoinnusta ristiriitaan, jonka sovituksen hän kuitenkin löytää. Puhumattakaan hänen aikaisimmasta runoudestaan, merkitsevät Hirvenhiihtäjät ja Hanna toiselta puolen, Jouluilta ja Nadeshda toiselta, juuri semmoista kehitystä.
Mutta runoudella on kolmaskin muoto: draama. Ja sen määritteli Runeberg 1833 niin, että tragediassa — komedian hän jättää sikseen — kaikkiyleisyys esiintyy ikuisena lakina, jota vastaan yksilö rikkoo, mutta joka kuitenkin osottautuu ikuisesti olevaksi siten että rikkova yksilö murtuu. Ja tämä runouden muoto seuraa taas lyyrillistä, samoinkuin miehuudenikä nuorukaisikää.