Ja taas huomaamme että Kuningas Fjalar, johon tämä määritelmä täsmälleen sopii, hänen omassa runoudessaan seuraa Nadeshdaa.
Voisi sanoa ettei Fjalar runoelma muodoltaan ole varsinainen draama. Aivan oikein; mutta olihan samoin Jouluillan muoto pääasiallisesti eepillinen, vaikka lyyrillisyys Augustan romanseissa ikäänkuin murtaa eepillisen tyyneyden sulun. Samoin Kuningas Fjalar jo on rakenteeltaan, jollei muodoltaan, aivan draamallinen.
Ja huomioon on otettava että Runeberg itse vuoden 1841 lopussa ei sano vielä uskaltavansa ryhtyä draaman kirjottamiseen. Hän tuntee itsensä liian paljon kertovaiseen runouteen taipuvaksi ja hän pelkää joutuvansa draamaa sepittäessään harhateille. Kun hän kuitenkin Fjalarin jälkeen alkoi Salaminin kuninkaat, niin hän varmaan silloin jo tunsi oikean ajan tulleen; ja koko tämä runollinen kehitys on uusi ja ihmeteltävä todistus siitä, kuinka Runeberg aina mittasi voimiansa ennenkuin johonkin tehtävään ryhtyi.
Mutta se ikuinen ja yleinen laki, jota tragedia ylistää, osottamalla sitä vastaan rikkovan yksilön murtumista, se esiintyi Fjalar-runoelmassa jumalien tahdon muodossa, ja sitä julistettiin Dargarin ennustuksessa. Ja aivan samassa muodossa se esiintyy Leiokritosille. Molemmille kuninkaille ennustetaan että he, noudattaen omaa tahtoansa eivätkä jumalien, saavat aikaan päinvastaista mitä toivovat.
Olemme jo nähneet minkä tähden Runeberg Fjalar-runoelmassa näin menetteli. Rohjetaksensa asettaa oman tahtonsa jumalien tahtoa vastaan täytyy Fjalarilla olla semmoinen asema, ettei mikään maallinen voima häntä voi vastustaa. Mutta silloin täytyy jumalien puhua hänen omassatunnossaan, ja saadaksensa tämän omantunnon äänen havainnolliseksi, täytyy runoilijan esittää se ennustuksen muodossa.
Toteuttaessaan uhkauksensa Fjalaria vastaan jumalat taas toimivat hiljaisesti, "jumalat eivät melua" sanoo Runeberg itse. Mutta juuri sentähden ei tästä aiheesta synny mitään draamaa, sillä draamassa vastakkaiset voimat esiintyvät näkyvinä katselijan silmien edessä, toimivien henkilöiden edustamina. Ja samalla kun Fjalar noin suoranaisesti ja yksin taistelee jumalien tahtoa vastaan, samalla myöskin hänen kansansa ikäänkuin jää pois näyttämöltä; sen puolelta ei mikään henkilö esiinny toimivana.
Salaminin kuninkaissa taas Runeberg varmaan on tahtonut esittää juuri hallitsijan suhdetta kansaansa. Leiokritos ei niinkuin Fjalar etsi minkään ennen kuulumattoman uroteon mainetta; hallitsijavallastakin hän tahtoo pitää kiinni vain poikansa tähden; hän on siis vielä enemmän kuin Fjalar voittanut itsekkäisyytensä. Kysymyksessä on siis tässä etupäässä hänen hallitustapansa. Siitä hän ja Leontes keskustelevat, siitä näyttävät meille jo draaman alkuosat havainnollisia kuvia.
Mutta jos kansa esiintyy näyttämöllä, niin täytyy sen edustajissa asua joku voima, jonka kautta jumalat vaikuttavat ja joka voi uhata hallitsijan valtaa. Tämä on oikeuden voima.
Ja tästä johtuu luonnollisesti että Runeberg sijottaa draamansa homerilaiseen sankariaikaan.
Sillä uudenaikaisessa lain-alaisessa yhteiskunnassa taistelu hallitsijan ja kansan oikeuksista, niinkuin kaikki tiedämme, tapahtuu eduskunnissa ja usein kirjallisestikin; siinä tulee kysymykseen lainpykälien selitys y.m.s. Kaikki tämä ei ole havainnollista, sitä ei siis voida näyttämöltä esittää. Ja yhtä vähän Runeberg oli taipuvainen kuvailemaan semmoista uudenaikaisen yhteiskunnan tilaa, jossa kansa, kyllästyneenä hallitsijan itsevaltaisuuteen, nousee ilmikapinaan. Semmoisessa taistelussa varmaan ei hänestä jumalain tahto esiintynyt. Ja joka tapauksessa 1840-luvun tosiolot eivät hänelle näyttäneet esimerkkiä kumpaisestakaan menettelytavasta.