Hauta Perhossa onkin läpiläpeensä suomalainen; mutta samoinkuin viimeksi mainitut runoelmat, tämäkin samalla selvästi ilmaisee Runebergin elämänkatsomuksen.
Tosin saattaisi sanoa että Runeberg on runoelmaansa saanut muutamia piirteitä kääntämästään serbialaisesta runosta "Verikosto". Eräs Serbian mies on joutunut turkin vangiksi, ja säälimättä hänet surmataan, vaikka hän tarjookin lunnaita pelastuakseen. Surmatun isä valittaa ettei kukaan hänen pojistaan aio kostaa veljensä surmaa, mutta yksi poika pyytää isää tyyntymään. Tovereineen hän sitten lähtee turkkilaista vainoomaan, vangitsee hänet ja silppoo häneltä pään poikki, samoinkuin ennen oli tehty hänen veljelleen. Tuon pään hän lopuksi viskaa isänsä jalkain eteen, ja isä kuolee iloonsa koston täyttämisestä.
Mutta juuri vertailu tähän runoon osottaa selvimmin Runebergin käsityskannan ominaisuuksia ja runon suomalaisuutta.
Ainoa piirre, joka semmoisenaan on serbialaisesta runosta siirtynyt Runebergin teokseen, on tuo pään silpominen. Ja arvatenkin monesta lukijasta, joka ei tunne tämän piirteen alkuperää, juuri se on näyttänyt niin sanoakseni epärunebergilaiselta; sillä myöhemmin emme hänen runoudessaan tapaa semmoista julmuuden kuvaa. Mutta muissa kohden Runeberg asettuu aivan toiselle kannalle kuin serbialainen runo.
Ensiksi kosto, joka siinä on pääasia, on Runebergilla aivan syrjäytetty. Toiseksi serbialaisen isän pojista vain yksi noudattaa isän kehotusta, ottaen mukaansa tovereita. Haanen pojat taas toimivat kaikki yhdessä, ja juuri heidän osottamansa yhteistunto on pääaineena Runebergin runoelmassa. Ja kun ei ole mitään tovereita, vaan veljet yksinään taistelevat isänmaan ja kodin puolesta, niin pääpaino tässäkin on perhesuhteilla, mutta nämä taas edustavat korkeampaa tarkotusperää.
Vaan samalla on kuva suomalaisen talonpojan pyrinnöistä nyt laajentunut. Paavo taisteli yksin ja sai yksin oppia että "vaikka koettaa, eipä hylkää Herra". Haanen pojat kärsivät yhdessä isän kovuutta; mutta maallisella isällä on sama tarkotus kuin taivaallisella: että yhteinen hätä vaikuttaisi jalostuttavasti hänen lapsiinsa. Ja tässä kohden vanhus edustaa samalla Suomea, sillä Suomi-äitimmekin on kasvattanut lapsiansa yhteistuntoon juuri yhteisen hädän kautta. Mutta kun koko kuvaus koskee samaa perhettä, niin tuo veljesten yhteistunto näyttää niin luonnolliselta, että monelta lukijalta varmaan on jäänyt huomaamatta kuinka ylevä siinä esitetty ihanne on. Kun isä on määrännyt kovan rangaistuksen sille pojalle, joka on laiminlyönyt osansa yhteisestä tehtävästä, niin jokainen veljistä väittää olevansa syyllinen. Mutta se joka ottaa toisen syyn kantaaksensa, hän astuu Kristuksen jälkiä.
Ja kun kaikki sen tekevät, niin ei kukaan ole toisia parempi, eikä siis ole kysymystäkään siitä, että teosta niitettäisiin erityistä mainetta. Isäkään, vaikka iloitseekin poikiensa käytöksestä, ei heitä kiitä, he ovat vain täyttäneet velvollisuutensa.
Tästä veljesrakkaudesta kehittyy sitten isänmaanrakkaus yhtä luontevasti. "Hymyellen" sanoo poika Tuomas isälleen:
Vanhalle ei sovi sota-aseet
enemmän kuin pelko nuorten poviin.
Veljet ovat valmiit menemään, niinkuin isä vaatii, ilolla kuolemaan "eestä kotinsa ja isänmaansa". Ja he ovat samalla, niinkuin suomalaiset talonpojat ainakin, valmiita sotureita, harjaantuneita käyttämään pyssyä ja karhunkeihästä. Eikä taistelussakaan ole kysymys maineesta, vaan ainoastaan siitä ettei kukaan toisia pettäisi.