Kuusimitta onkin oivallinen muoto. Se antaa esitykselle ikäänkuin juhlallisuuden leiman, mutta suopi samalla mitä suurimman vaihteluvapauden, niin että eri tunnelmat voivat saada erilaisia ilmaisumuotojakin. Olihan sitäpaitsi tämä sama runomitta jo ennen koteutunut Suomen runouteen, vieläpä samallaista ainetta esitettäessä. Franzén oli näetten jo 1799 runossa Hymni maalle laulanut Suomen talonpojan taistelusta hallaa vastaan:
Jääkööt pois kesät, murheiset, kun maamies kammoin selviävän yöks saa koko pohjaistaivahan nähdä, kun olo tähkäin kukkivien juur' on arimmillaan; viljan nähdäksensä hän vartoo valvovin tuskin, huomaa kuin jääpuikoin murheisesti se välkkyy; vuoden vaivat ja toivehet menneet on minutissa. — Kauan hän seisoo mykkänä, tylsänä, liikkumatonna. Vaan majastansa kun hän parun kuulevi, kirvehen kaappaa. rientävi metsään leikkuuseen petun kurjan, ja lapset, kuin kukat kuihtuvat niitoksessa, he hellästi riippuu ympäri kelmeän äidin ja, raukat, huutavat leipää.
Niinkuin nähdään on tässä jo luonnos Aaron historiaan; mutta tämä seikka tietysti ei vähennä Runebergin ansiota. Itsekin hän oli nähnyt Suomen talonpojan elämää ja siis voinut omasta kokemuksestaankin sitä kuvailla; mutta jos hän senohessa nojautui Franzéniinkin, niin saatamme sanoa että hänen kuvallansa on sitä vankempi kansallinen pohja.
Mutta Franzénin Hymni maalle oli alkujaan mukaelma eräästä niin sanotusta homerilaisesta hymnistä, ja samaten tietysti tutustuminen Homerosen lauluihin on Hirvenhiihtäjiin jättänyt selviä jälkiä. Ja kun sekä Franzén että Runeberg suuresti ihailivat Homerosta ja katsoivat häntä runomestarikseen, niin huomaamme että tässäkin kohden esiintyy suomalais-kansallinen suunta, sillä Ruotsin runoilijoilla oli Franzénin aikana aivan toiset esikuvat. Mutta molemmat Suomen runoilijat varmaan ihailivat Homerosta yhteydessä sen seikan kanssa että olivat Suomessa nähneet jotakin Homeron aikojen kaltaista. Olemme jo kuulleet mitenkä Tengström sen määrittelee: Suomessa oli, niinkuin ennen Kreikassa, vallitsemassa semmoinen villin vapauden ja yhteiskunnallisen järjestyksen välinen tila, joka, niinkuin nuoruuden aika yksilölle, on kansakunnan kehitykselle ylen tärkeä.
Että asia on tältä kannalta katsottava, ja ettei siis Hirvenhiihtäjät ole mikään pelkkä mukaelma kreikkalaisesta runoelmasta, se selviää riittävästi jos silmäilemme Runebergin kirjotusta Saarijärvestä, sekin vuodelta 1832.
Hänen siinä antamansa kuva suomalaisesta kansanluonteesta on kauttaaltaan yhtäpitävä Hirvenhiihtäjissä esitettyjen kuvaelmien kanssa. Mutta Runebergista — samoinkuin ennen Tengströmistä — ihminen on ympäristöjensä kuvastin, ja kansan luonne riippuu siis sisämaan luonnosta. Mitään tämän luonnon kaltaista taas ei vieras liene missään muualla nähnyt. Siis Hirvenhiihtäjissä kuvaillulla kansalla, ympäröivän luonnon kuvastimena, myöskin on omintakeinen luonteensa.
Tosin on merkillistä huomata kuinka Runeberg, kuvaillessaan kansaa ja luontoa, käyttää lauseparsia jotka selvästi muistuttavat vanhaa maailmaa. Kerjuri on "jumalan seuraama niinkuin Homeron kerjuri". Mutta Hirvenhiihtäjissä esiintyy sama ajatus Pietarin muistutuksessa Paavolle, että "Jumala on kerjurinkin kanssa"; ja siinä tietysti ei ole enää ajateltava mitään Homerosen jumalaa, vaan kristittyjen Jumalaa.
Samaten Runeberg sanoo luonnosta: Silloin tällöin tapaa silmä metsälammen "niinkuin käytävän manalaan". Tämä muistuttaa aivan selvästi kreikkalaisten ja roomalaisten uskoa että muutamat järvet olivat käytäviä manalaan. Mutta kohta senjälkeen sanotaan: "niinkuin iäisyyden ovella luulee siellä olevansa jumalien ja henkien seurassa, joiden haamuja silmä etsii ja joiden kuiskeita korva joka hetki odottaa kuulevansa". Näissä sanoissa ilmaistu tunnelma on taas Runebergin oma eikä antiikista saatu — mutta vielä merkillisempää on että se on täysin yhtäpitävä sen tunnelman kanssa, jonka sama luonto on herättänyt muinaisissa suomalaisissa erämiehissä, ja josta koko Tapiolan väki on syntynyt.
Samaan päätökseen tullaan siitä mitä Runeberg sanoo sisämaan luonnosta yleensä. "On vaikea kuvitella kirkkaampaa, ihanampaa ja ylentävämpää jumalallisuuden ilmestysmuotoa kuin se, jonka meille näyttävät sisämaan seutujen suuremmoiset ulkopiirteet, niiden yksinäisyys ja syvä, läpitunkematon rauha". Ja verrattuaan tätä luontoa rannikko- ja tasankomaisemaan hän väittää että "jokainen, jolla on ollut tilaisuus elää pitemmän aikaa näiden eri seutujen vaikutuksen alaisena, on syvimmässä sydämessään säilyttävä niistä toisen eikä molempia, olkoonpa niistä sitten kumpi hyvänsä hänen synnyinseutunsa ja muuten hänelle kallis". Mutta kun hän kohta jatkaa: "rauhalliseen runollis-uskonnolliseen mietiskelyyn taipuvainen mieli on etupäässä mielistyvä sisämaahan", niin tämä tietysti ilmaisee hänenkin mielipiteensä; ja kun kansa on tämän luonnon kuvastin, niin se on myös hänen kansansa.
Vielä enemmän: se on niidenkin kansa, joita varten hän kirjottaa. Se nähdään mainitun kirjotuksen loppulauseesta, jonka on aiheuttanut kato, joka silloin uhkasi maan pohjoisosia: