"Sikäläistä väestöä voi pitää isänmaan asutuksen etuvartiona, asetettuna taistelemaan sen toimeentulon ja vaurauden vihollisia vastaan. Totta on että sodassa uhkaa suurin vaara etuvartioita; mutta jos joskus käy, niinkuin nyt näyttää käyvän, että nämä ovat joutumassa tappiolle ja joukottain hukkaan, niin tulee niiden, joiden etua siellä valvotaan, muistaa heitä heidän hädässään eikä jättää heitä oman onnensa nojaan epätasaisessa taistelussa."
Talonpoika on etuvartio Suomen kansan yhteisessä viljelyssodassa — siinä isänmaanystävän johtopäätös siitä mitä runoilija on nähnyt ja kuvaillut.
Täten heränneen ja selvinneen kansallistunteen johtamana Runeberg seuraavina vuosina vielä jatkoi suomalaisen kansanluonteen kuvailemista.
Vuonna 1833 ilmestyneessä toisessa runovihossa oli runo Mustalainen, jonka sankari tosin ei ole Suomesta kotoisin, mutta juuri sentähden voi sanoin ihailla Suomen kauneutta — mitä luonnollisesti maan omat lapset eivät yleensä tee, he kun eivät ole muuta nähneet; ja ryssien mielestä taas
Suomi se köyhää on, saloloita ja vuoria täynnä.
Mustalaisen esikuvana saatamme varsin hyvin pitää tuota romantillista suurvarasta, jonka Runeberg oli tavannut Saarijärvellä. Mutta hänen vastakohtanaan esiintyy vanginkuljettaja, Antto, kavaluuden ja kiittämättömyyden esikuva. Ja ankarana kaikuu runon lopussa mustalaisen tuomio hänestä, muistuttaen vanhan Haanen sanoja kun hän luulee Tuomaan pettäneen.
Seuraavan vuoden lopulla Runeberg alotti Pilven veikkonsa, yhä entisellä viisimitallaan. Se valmistui keväällä 1835 ja painettiin elokuussa Helsingfors Morgonbladiin.
Vielä kerran Runeberg, niinkuin Perhon haudassa, ottaa lähtökohdakseen kuvauksen perhe-elämästä johtuakseen siitä taisteluun isänmaan puolesta. Mutta Pilven veikolla ei ole omaa perhettä; ei kukaan tiedä mistä hän tulee, ja vasta rakkaus tyttöön kiinnittää hänet siihen taloon missä hän on ottopoikana. Muuten hänen elämänsä on ollut täynnä työtä sekä taistelua metsän petoja vastaan.
Sentähden ei ukko vaadikaan häntä taisteluun isänmaan puolesta, hän ainoastaan tahtoo tietoja sodasta. Mutta kun nuorukainen lähtee niitä hankkimaan, niin hän ikäänkuin itsestään joutuu taisteluun. Hän on ennen tappanut "karhun, karjan surman", täten hän on kasvanut "avuks kurjain, turvaks turvatonten". Ja semmoisena hän nytkin ensinnä esiintyy; vasta täytettyään kaksi ihmisyydentunteen käskemää urotyötä, hän tulee "maan pelastajaksi", vaan semmoisenakin hän samalla on heikkojen turvana. Soturit ilman häntä olivat "karja kaitsijatta, toivotonna, kuoloon tuomittuna". Mutta kerjäläispojalla on "kuninkaan otsa", hän on johtajaksi luotu ei vain ulkonaisen voimansa kautta, vaan sisäisen jaloutensa määräämänä.
Tässä siis jo Saarijärven Paavossa kuvattu auttavaisuus esiintyy uudessa muodossa, joka ei kuitenkaan ole Runebergille uusi. Heikon suojeleminen sortoa ja vääryyttä vastaan oli hänelle luonteenomaista, ja siitä hän oli laulanutkin jo runossa "Jalouden voitto". Mutta kun siinä sortoa vastaan taisteli "jumallapsi" ja tämän voittoa seurasi "riemukisa", niin sensijaan taistelijana nyt on suomalainen kerjäläispoika, ja riemukisasta on tullut hautausmaan itku ja vaikerrus. Mutta kuitenkin, tahi oikeastaan sitä enemmän, "jalo, sa elät ja voiton sa saat".