On jo viitattu siihen ettei kansa puhele luonnosta eikä liioin lemmestäkään. Mutta papintyttärelle ja ylioppilaille juuri nämä ovat luonnollisimpia miettimisen ja puhelun aineita. Mitä ensin luontoon tulee, niin nähdään helposti että se vallitsee nuorten koko sieluelämän. Hanna tuntee liittyvänsä lujilla siteillä kotiseutuunsa, mutta hän ei ymmärrä luonnon ääntä, sentähden ettei ymmärrä omaa sydäntään; lempi, kun se tulee, selvittää kaikki. Ja hänen veljensä silmissä luonto on vielä paljoa enemmän, vaikk'ei hän kotonaan siitä puhu. Vasta kaupungissa, missä kaikki on toisin, hän kertoo siitä.
Milloin pilkottaa kevät kerronnasta ja milloin näet syys-illan ja lehdet harvenneet, sumut raskaat, ilmassa tähdet valjut ja kummulla kuun veriruskeen.
Ja nyt hän ystävällensä näyttelee sisämaan kauneutta, huomauttaen:
Toista se on kuin meri, joka huoaten sun kotis kalliorantoja pieksee.
Ihmeen kaunis onkin tämä maisema:
Silmään loppumaton ala metsiä, järviä, peltoja aukee, illan kimmoiseen ruso-hohteeseen puettuina. Tyyntä on, henkäyst' ei edes. Karjojen kelloja, hellää lemmen laulelmaa, johon vastaus soi salotieltä, kuuluu laaksosta vain, katovaisiin äänihin joskus paimen helkyttää säveleen, min kertovi kaiku.
Silloin ystävä ihmeissään sanoo:
August, nyt tutump' oot sinä mulle kuin olit koskaan, nyt sinut ymmärrän ma ja tunnen sun periluontees. Tuossa sen kirjan näen, min kirkkailta lehdiltä varmaan kaiken luit, mitä kerroit, kun hämärässä sa istuit mun sekä siskoni kanssa, ja haaveiltiin läpi illat. Ihmis-onnen sa tääll' opit, rakkauden, ilon, rauhan, tääll' unelmissasi näit nuo kirkkahat lempeät henget, suodut luomahan täällä jo maassakin taivahan meille. Kuuntelehan, sävel laulujen, vaipunut huokaus kaiun, lintujen äänet ilmassa, metsissä, eikö se kaikki enkelien ole laps'iän tuttujen vienoa kieltä? Oi, ne nyt selvään näen! Runopilvillä leijuvat illan, säihkyvät auringon sätehessäkin, tuikkivat joskus silmistä kukkain, järvellä päilyvät, ilmassa soivat; näitähän tarkoitit sa ja nää teit rakkahiks meille!
Ja tämä käsitys luonnosta, se se on vaikuttanut korskaan Mariaankin ja saanut hänet muuttumaan; hänessä on lempi selvinnyt luonnon kuvien kautta.
Mutta luonto ei vaikuta yksistään nuoriin; vanha kalastajakin tahtoo kuollessaan nähdä salon ja aallot, hengittää illan ilmaa, ja hän kuolee riemunsäde kasvoillaan. Eikä hän Hannalle ole "kammona koommin";