vaan kuin muisto, mi mieleen jää, kesäiltasin kauan järveä katseltuain, yön puoleen, tuuli kun tyyntyy, aurinko sammuvi, aallot, riehuntaan väsyneinä, hiljeten laskeuvat sekä viihtyvät peiliksi vihdoin.
Eikö ole merkillistä että Hanna tässä kertoo kuolonhetkestä juuri ennenkuin ensi lemmen hetki hänelle lyö? Muistamme että jo Mustasukkaisuuden öissä nuo hetket pantiin rinnakkain semmoisina, jolloin ihminen on valveilla mullan horrosta ja saapi luoda katseen henkimaailman riemuun. Mutta nyt ei enää kaiu "aistillisuuden viekas kehtovirsi"; rakkaus on puhdas, ja niin on kuolevan mielikin, sentähden kaikki on rauhaa ja sopusointua. Niin, iäisyys on maan päällä, luonto on puhdassydämiselle täynnä lempeitä henkiä,
suodut luomahan täällä jo maassakin taivahan meille.
Täten Runeberg nyt on astunut uuden tärkeän askeleen tiellä yhtenäisen maailmankatsomuksen muodostamiseen ja esittämiseen. Puhdas tunne-elämä käsittää ja soinnuttaa nyt koko olemuksen, luonnon yhtä hyvin kuin ihmiselämän. Ja taas huomaamme miten tämä tulos on saavutettu personallisen kehityksen kautta, mutta niin että samalla ajan ihanteellinen katsantotapa siinä kuvastuu. Ja vielä merkillisempää on että tuo nyt esitetty koko luonnon sielullistaminen on — puhtaasti suomalaista, se kohtaa meitä ehtimiseen kansanrunoudessamme. Mutta Runebergin luonnottaret ovat hymyileviä enkeleitä, ne eivät edusta pelkkiä luonnonvoimia, vaan kaikkeudessa elävää rakkauttakin.
Tietysti Hannaa ei siltä ole katsottava miksikään elämän korkeimpien kysymysten filosofiseksi selvitykseksi. Runebergin maailmankatsomuksesta sopisi sanoa mitä hän itse sanoo hyveestä Franzénin lauluissa: se elää hänen runoissaan alkuaineissaan, jotka ovat viattomuus, rakkaus ja ilo. Ja tämä elämäkin on Hannassa suomalaista elämää, runoelma kuvailee maamme sivistynyttä säätyä samoinkuin Hirvenhiihtäjät kuvailevat kansaa.
Mutta näillä kahdella piirillä on kuitenkin paljon yhteistä. Molemmissa runoelmissa ylistetään luontevaa maalaiselämää siten että kaupunkilaiselämää kuvaillaan sen vastakohdaksi, sievistelemisen kotipaikaksi. Ja Hannassakin huomaamme ettei säätyerotus estä ihmisiä lähestymästä toisiansa; yhteinen hyväntahtoisuus on tässäkin yhdyssiteenä. Äiditön Hanna turvautuu vanhaan palvelijattareen kuin uskottuunsa ainakin, ja kauniin Johannan asema on sama kuin Helvin. Samaten työ yhdistää eri luokat. Hanna kutoo kangasta niinkuin Helvi ja tarjoilee teetä herroille, August on vanhan kalastajan parissa usein unhottanut leikit ja luvut.
Poikkeuksena on nimismies, jonka Hanna on nähnyt "äissään moukillen välist' ärjyvän, keppiä nostain", koska muka "muust' ei piittaa nuo, ei tottele löylyttämättä". Mutta nimismiehen asia onkin ylläpitää ulkonaista järjestystä, josta Runeberg puolestansa "ei piittaa". Nimismies muistuttaa paljon Hirvenhiihtäjäin voutia ja hänen kosimisensa samalla tuopi mieleen Ontron tarjoukset: rikkautta, mutta ei rakkautta. Vieläpä ärjymisen puolustaminenkin muistuttaa Ontron puhetta humalasta — jälkimäinen puolustus on vain pätevämpi.
Nimismiehestä on vähän tarttunut itse pastoriinkin: onhan hänelläkin maallisia huolia, ja hänen Hannalle antamansa neuvot muistuttavat vähän Idylli-epigrammien äitien neuvoja. Johanna sitävastoin on kohta selvillä moisen tarjouksen arvosta — samoinkuin Helvi. Hannalle taas kotiseutu on kalliimpi kuin kaikki muut rikkaudet maailmassa. Mutta myötätuntoisuus yksinäistä vanhusta kohtaan on todellisen rakkauden edelläkävijä. Kun hän itse on ollut valmis antautumaan toiselle tehdäksensä tämän onnelliseksi, mutta vaatimatta rakkautta itselleen, niin on luonnollista että hän on valmis antaumaan sille, jolla on niin paljon hänelle antamista, varsinkin kun nuorukainen osaa selittää sen mitä hän vain aavistaa. Rakkaus semmoinen kuin hänen alkaa ylevimmistä tunteista ja kohdistuu näiden tunteiden selittäjään. Ihaillessaan korkeinta ihminen tarvitsee toista joka tuntee samaa — sen Runeberg lausui jo runossa Naisen luominen.
Sentähden Runeberg antaakin ensi lemmen sanoa:
Ma oman rintaa olen huokaus, mi rauhan toivoss' etsi taivastaan; ma oman sielus päivänpaiste oon, sa helläss' elät hohtehessani.