Veto lyötiin. Varsinaisiksi todistajiksi nimitettiin kruununvouti Wirsén ja herra Ruuth, joka asianmukaisesti erotti vedonlyöjäin kädet toisistaan.
Ei voinut kieltää, — seurue oli muuttunut hiukan liian suurisuuntaiseksi. Malmfeltin vedontarjous oli alkujaan epäilemättä pelkkää ajattelemattomuutta, uhotteleva päähänpisto. Asia sai kuitenkin sellaisen muodon, että hän ei enää voinut kunnialla peruuttaa uhkarohkeaa lausettaan. Sanasta miestä, sarvesta härkää! — Oikeastaan minua pahoitti, että setä Malmfelt, — tyven, leikillinen Malmfelt, — oli sillä tavoin antanut äkilliselle mielijohteelleen valtaa.
Mitä herra Wallenbergin "maahenkeen" tuli, niin se jo eilen illalla herätti erityistä mielenkiintoani. Olin nyt koko ajan tarkkaan seurannut hänen jokaista lausettaan, hänen äänensä jokaista vivahdusta, ja koettanut arvostella noiden salaperäisten viittausten todellista sisällystä. Jota enemmän asiaa mietin, sitä hämärämmäksi se tuntui jäävän. Tässä oli edessä todellinen probleemi. Mihin suuntaan hyvänsä lähdin kulkemaan, jouduin aina umpikujaan. Esteenä nousi joka puolella vastaani seikka, että tämä "ihan uusi maahenki" näkyi edellyttävän niin itsetakeista yritteliäisyyttä, alotteen kykyä, ja ennen kaikkea niin laajoja joko fysikaalisia tai kemiallisia tietoja, että tuskin oli syytä olettaa herra Wallenbergin niitä omistavan.
Kuinka hyvänsä, yksi asia oli varma: Holman herra oli kuin olikin auttamattomasti menettänyt tuhat-markkasensa, jonka hän suotta aikojaan oli pannut vedossa alttiiksi.
Katsellessani ikkunasta, näin valkoista vilahtelevan puutarhasta. Loin katseen herra Soinivaaraan, joka istui pienen pöydän ääressä yhdessä laihan ja hermostuneen henkikirjurin kanssa. He olivat omaan pöytäänsä anastaneet konjakkipullon puolikkaan, ja herra Soinivaara kertoi viime ulkomaanmatkastaan. Hän oli äskettäin käynyt Madridissa saakka. Innostuneesti hän puhui toreadoreista ja una corridasta, — näkemänsä härkätaistelun vaiheista. Otin hattuni ja lähdin puutarhaan.
Olin arvannut oikein, Signe neiti oli täällä kävelemässä.
"Neiti on koko päivän ollut niin toimissaan, että paras ilo Holmassa" —
"Tunnustakaa pois, paras ilonne on kuitenkin sorsanajo. — Kuinka te miehet voitte olla niin sydämettömiä? Minä en voisi koskaan ottaa pyssyä käteenikään."
"Ymmärtäkää minua oikein! Metsästyksessä ei suinkaan ampuminen ole pääasia. Olo vapaassa luonnossa on se, mikä niin vastustamattomasti viehättää. Jota kauemmaksi olemme luonnosta vieraantuneet, jota enemmän kaupungin pölyssä, kiihkeässä, hermostuttavassa aivotyössä kiusaantuneet, sitä voimakkaammin halaamme takaisin sinne, mistä alkuaan olemme lähteneet. — Luonto kutsuu, — ihmissuvun aikaisimman elämän vaistot pyrkivät jälleen oikeuksiinsa; kymmenientuhansien, satojentuhansien vuotten väliajat häipyvät, entisyys ja nykyisyys kohtaavat toisensa. — Luonnon keskellä tunnemme seisovamme jonkun suuren, salaperäisen, ylevän edessä. — Kaipuumme on veressä, tunnossa, se on periytynyttä."
"Niin, te osaatte kyllä puhua. Mutta ammuittepas kuitenkin. — Alkukesästä on aina niin hauska soutaa Kaislahdella. Emä poikueineen kulkee. Kääk — ei ole vaaraa, mutta paras loitota! Poikaset ovat niin tottelevaiset. Kääk — kääk — nyt juosta räpytellään pitkin veden pintaa, niin että vesi kymmenenä siimana sirisee. Ja sitten pulahdus! Kaikki sukeltavat. — Vielä eilen aamulla sorsat pitivät Kaislahdella sellaista peliä, jotta —! Se loppuu joka vuosi tänä päivänä! Voi, kuinka surkeaa! — Miten monta ammuitte?"