"Heti ensi tunteina luullakseni seitsemän laukausta. En ampunut vialliseksi ainoatakaan lintua. Mielestäni olin murhannut kylliksi, ja senjälkeen olin vain muuten mukana."
"Aha, tunnustittepa sentään murhanneenne."
"Eipä kieltoni taitaisi paljonkaan auttaa. Olen huono asianajaja. Mutta ampuahan minun täytyi. Olisinko jäänyt toisten pilkan, tai ehkäpä säälin alaiseksi?"
"Nytpä olitte juuri asianajaja! Ja sitä paitse, mitä auttoi se, että te lakkasitte ampumasta? Olitte samassa veneessä kuin isäni. — Hän sai ampua sitä enemmän, — viisitoista sorsaa!"
"Mistä tiedätte, että minä olin isänne veneessä?"
"Minä kysyin pehtorilta" —. Hän punastui ja loi äkkiä katseensa alas.
"Sovitaan pois, neiti Signe! Ja silloin te annatte minulle toisen noista neilikoista."
Kiinnitin rintaani tulipunaisen kukan, jonka sain hänen poveltaan. Kävelimme pitkän aikaa puutarhan varjoisilla käytävillä. Puheemme oli hiltynyttä ja sisälsi paljon enemmän kuin ne lauseet, joita vaihdoimme. Jouduimme vihdoin puutarhan päähän, syreenimajaan, johon istuimme kahden. En tiedä, kuinka kävi, mutta vastoin kaikkea seurustelukieltä aloin puhua omista pyrinnöistäni, toiveistani. Kerroin nykyisistä töistäni, jotka olivat pidättäneet minua kesälläkin Helsingissä. Oli tärkeitä tehtäviä, jotka täytyi saada syyspuolella valmiiksi. Mieleni olisi teknillisen korkeakoulun opettajaksi. Tunsin, että siinä löytäisin harrastuksiani vastaavan työalan. Minulla oli mitä parhaat toiveet saada opettajatoimi, jota olin hakenut.
— "Neiti sanoi jo eilen, että olin Holmaan tullut murhanhimosta. Jo viime kesänä asetin itselleni eräitä lähimpiä elämänmääriä. Ennen joulua tahdon tulla Holmaan uudestaan ja silloin jätän tärkeimmän niistä neiti Signen ratkaistavaksi."
Katsoin häntä silmiin ja tiedän, että hän minut ymmärsi. Astuessamme hiljaa taloon päin, hän ei vetäytynyt pois luotani. En millään ehdolla tahtonut nyt lausua enempää. Olimme ääneti. Kun saavuimme lähelle puutarhanpuoleista kuistia, hän äkkiä huudahti: