Olimme päässeet ahteelle, mistä Holman pihamaa näkyi. — "Kas, isä ja setä Ruuth seisovat portailla. He huomaavat jo meidät". Hän heilutteli innokkaasti punaista päivänvarjoaan. — "Nyt he arvaavat, että kaikki on hyvin".
Pitkin matkaa kartanoon saakka hän aina välillä uudisti merkinantojaan. — Vertaus kyllä pahoin ontui, mutta olin kuin mikä Teseus, paluumatkalla Ariadnen kanssa. Minotauroksen pesään olin pistänyt pääni, monimutkaisesta sokkelosta suoriutunut. — Niin, siihenpä vertaus päättyikin! — Mistään turmasta en ollut Ariadnea pelastanut. Hänellä oli vyyhtinsä omissa käsissään, ja sitä minä en ollut selvittänyt. — Mutta siitä huolimatta uusi Teseus tuli punaisin purjein, ja merkinanto oli Ariadnen itsensä. — Voi, nuorenmiehen ikuisia haaveita!
Viklund avasi meille veräjän, kysyvä ilme kasvoissaan.
— "Kaikki selvillä, Viiklunti! — Tulkaa huoneeseeni, niin viette puvun takaisin omistajalleen. — Viiklunti saa yhtä ja toista puuhaa tänä päivänä Holman navetassa."
Signe neiti kiiti kohotetuin käsin poikki pihan; portailla hän, lainkaan pysähtymättä, lausui pari sanaa isälleen ja jatkoi sitä menoa sisään saakka. Hän kiiruhti viemään hyviä uutisia äidilleen.
Malmfelt ja herra Ruuth tulivat iloisina vastaani.
"Vai niin! Sepä hauska, että onnistuit! — En tiedä, kuinka oikein kiittäisin sinua." Malmfelt puristi kättäni.
Herra Ruuth löi minua tarmokkaasti olalle. "Se oli nopea suoritus!" hän lausui suuremmalla sydämellisyydellä, kuin olisin odottanutkaan. "Kemia on sentään — tieteiden tiede! Ja teillä kun jo — lähtiessänne, oli koko juttu — selvillä!"
Nähtävästi Malmfelt oli kertonut herra Ruuthille aamuisen keskustelumme.
He olivatkin nyt kovin halukkaat seikkaperäisesti kuulemaan, mitä
Wallenbergin kokeilut tarkoittivat.