"Toivon, että ennätämme saada tavarat. Tämä on ainoa juna, jota voimme tänä päivänä käyttää, ja huomenna on sunnuntai. Sedän kunnia vaatii, että ratkaisu esitetään herra Wallenbergille niin pian kuin mahdollista. Laitamme Holman navettaan samanlaisen tehtaan, kuin Lahisissakin on. — Laskemme arvoitusta esittävän peikon poikkihakatun pään silkkihuivissa Wallenbergin jalkojen juureen, kuten Andersenin sadussa."
"Ei, kuulkaa nyt, herra Pohjamo, peikon pää on laskettava — prinsessan jalkojen juureen!" — Herra Ruuth oli hyvällä tuulella: — minä olin harvoin kuullut hänen puhuvan niin pitkää lausetta yhteen henkäykseen.
Olin velvollinen antamaan heille muutamia selityksiä. Istahdimme tupakkahuoneeseen.
"Asia on se, että tarvitsemme suolahappoa. Mutta kahdesta paino-osasta rikkihappoa ja yhdestä osasta keittosuolaa saadaan suolahappoa. Viklundilta kuulin, että keittosuolaa on talossa kyllin. Ostaessamme rikkihappoa voitamme puolet hinnasta. Sitä on kaupan pajukoppien suojaamissa 50 kilon pulloissa.
"Ripustamme suolahappoastioita navetan kattoon. Suolahappo imee ammoniakkia itseensä, ja astiain pohjalle kiteytyy salmiakkia. Kivivatien lukumäärä — Viklund kutsuu niitä "kivipytyiksi" — saa riippua navetan koosta ja lehmien luvusta. — Lahisten uudemmassa navetassa niitä oli neljätoista. Holman suuressa kivinavetassa voisimme käyttää kahdeksantoista."
"Nyt kuullessani Wallenbergin kaikki temput", sanoi Malmfelt, otsaansa sivellen, "huomaan sitä selvemmin, kuinka mahdotonta minun olisi ollut saada niistä tietoa omin päin. Häpeän oikein itseäni ja vetoani! Häpeän Pohjamon edessä, häpeän Wallenbergin edessä." — Malmfelt karisti tuhkaa sikaristaan ja puhalsi savurenkaan ilmaan.
— "Wallenberg olisi todella ansainnut voittaakseen vetonsa."
"Entä Lankinsuo? — Paras aina, kun käy, — niinkuin käy", lausui herra Ruuth filosoofisesti. "Tapausten logiikka on kuin — sirkkelisaha. Jos kuinka päin terää kääntää, — se leikkaa sittenkin. — Tahdon olla täysin — puolueeton. En puutu asiaan — sinne enkä tänne. — Kinastuksen syy oli — syvimmin katsoen — Lankinsuo. Herra Pohjamo — vastoin tahtoaan — muistutti sen hänen mieleensä. Wallenberg oli tämän jälkeen — vaatelias, sietämätön. Jo sorsanajossa hänen kätensä — vapisivat. Jos Wallenberg kaksi vuotta sitten olisi suostunut — sovintotarjoukseen, niin hän ei nyt häviäisi — tätä vetoa."
Nyt vasta opin oikealta kannalta tuntemaan herra Ruuthin. Hänen näennäisen haluttomuutensa ja velton välinpitämättömyytensä alla piili kypsästi harkitseva järki, hieno ymmärtämys ja äärimäisin suvaitsevaisuus. Tyynen pinnan alla kulki vankka pohjavirta, jota ohjasi miehenarvo. — Hän oli iloissaan siitä, että Malmfelt voittaa vedon, että Lankinsuon riitajuttu päättyy, että Wallenbergin käytös kääntyy häntä itseään kohtaan. Hänen mielestään ei Malmfeltilla ollut syytä omantunnon vaivoihin, mutta hänen velvollisuutensa oli pysyä puolueettomana. Herra Ruuth oli itse vedon todistajana ja, jos riita syntyy, jäsen siinä sovinto-oikeudessa, johon hän sekä herra Wirsén valitsevat puheenjohtajan.
Käännyin herra Ruuthin puoleen: "Pyytäisin kysyä teiltä eräitä seikkoja. En tahdo kysellä sellaista, mistä te, vedonlyöjäin luottamusmiehenä, voisitte joutua välikäteen."