Tarkkaan kello kaksitoista Holman herra ampui laukauksen ilmaan. Ajo oli alkanut. Sitä myöten kuin veneet etääntyivät, kuului uusia ja yhä uusia laukauksia, välistä nopeasti toisiaan seuraavina kaksoispamauksina. Ilmeisestikin riistaa oli viljalti.
Tyynessä, sumuisessa kesäyössä milloin laukaus meni kuin umpilukkoon, milloin taas pamaus kaikui takaisin Haukkavuorelta pitkänä ratinana. Veneet lipuivat hiljaa, kaisla kahisi, märät airot mulahtivat ja sirisivät, koirat molskivat, uivat ja pulikoivat, tai rämpivät läähättäen ja nuuskien korteikossa. Taas ja taas sorsat pyrähtivät lentoon; ajo muodostui komeaksi joukkomurhaksi.
Aamu oli valoisa, ja aurinko jo koillisessa katsoi yli korkeiden selkäsaarten, kun kokoontumismerkki soi Holman herran torvesta.
Venekunta toisensa perästä saapui takaisin luodolle, jonka sileälle kantakalliolle riista kannettiin ja ladottiin eri ryhmiin. — Olipa tavaton saalis! Metsästyspullot kiertelivät, sukkeluuksia sinkoili, ja riista luettiin.
"Sataseitsemän!"
"Olipa vahinko, — valehtelijan määrä! — Kuinka nyt uskallamme puhua saaliistamme pitkin pitäjiä?"
"Niinpä sadaskahdeksas tässä!" Lahisten herra paiskasi sorsiensa joukkoon pienen, viheliäisen tavin.
"Lahisten lihavia syöttiläsankkoja!" pääsi vahingossa Holman herran suusta.
Yleinen riemastus. — "Ja katsokaa, onpa Lahisten herran saalis muutenkin lihava! Viisi sorsaa ja yksi tavi." —
— "Ja patruunavyö melkein tyhjä." —