Ja harva se enää meistäkään
— Mun aikana — tolkkua tiesi;
Mut taatto ol' ensimmäisiään!
Hidas, jäykkä ja juureva miesi!
Ei jäniksen seljässä tehnyt työtään,
Mut pellot korvessa laajensi myötään:
Sanon, hän oli jäkkäniska, hän —
Mut poissa on tolkku polven tän!
1901.
II
ELEGIIA
GEELITÄR.
(Robert Bruce on voitettuna ja Edward I:sen sotajoukot ryöstelevät Skottlantia. Harmaapää runoilija, Thomas Lermont, istuu kalliolla Loch Ness'in rannalla ja laulaa kelttiläisten kansain häviötä.)
I
Geelitär, äiti sä nuor, sun kirkkaat silmäsi jälleen
Peittävi kyynelveet, itkuun vaipuvi pääs!
Murhe, mi eksyi luotasi pois, taas luontihe, löytäin
Onnesi vienon maan, minne sä heimosi veit,
Veit suruteitä ja turmain pait yhä painuen Pohjaan,
Siimeksiin salomaan, pois sinivetten luo:
Tääll' oli armas viipyä sun; veet hohtivat iltaan,
Saapui uinuen yö, kirkas, lauha ja tyyn;
Lehdot kukki ja tuoksui maat, salo siintävä huohui,
Rauhan juhlia vain lauleli aarniopuut.
Kirjava karja jo notkoon riens sekä mylvi, ja riemuin
Villavat uuhet kiis pitkin vieruja vuon;
Hirnahtain hevot uljaat löi kavioita, ja koirat
Viehki ja hiipien luo, jäämään miehiä pyys.
Riemu se miesten rintoihin nyt nousi ja naisten,
Silmiin kyynelet ens, maata he katseli vait,
Katseli vait sekä kuuli jo niin käen kukkuvan yöhön —
Silloin kaikki jo huus: "tää Caledonia on!"
Maahan heimosi niin toit, Geelitär, äiti sä armas;
Murheet myrskysän yön taipale jätti jo taa,
Rauha se vienona henki ja kaikk' oli lämpöä täynnä,
Helkkyin kantelo soi, itse jo intouduit;
Silmäsi kainona loit yli uljaan tunturiseudun,
Heimosi laajan maan, — taistit taistoja sen!
Näit, miten ulkosi metsät nuo sekä viljelys äärtyi,
Näit tuhopäiviä myös — halloja, kylmiä koit;
Halloja, kylmiä koit, näit julmia jälkiä vainoin,
Polttoa, ryöstöä maan, verta ja kuoloa myös!
Taas toki näit, miten uljas, tyyn sekä sitkeä heimo
Korvasi tappiot ain, niistäkin intoa toi,
Intoa otti ja voitoikseen joka kerta ne käänsi,
Valveni, valpastui, vihdoin kansana nous!
Näitäpä nähdä sä sait, näit myös valon armahan aarteen
Kansaan kätkeyvän, hengen voittoja näit!
Rauhan töitä ja keinoja myös navan aukean alla,
Riemuja lounaan-maan kesken hyyn sekä jään!
"Miks", nyt mietit, "kauvemmin käyn arkana kaihoin?
Silmäni nostaa voin tyynnä jo kirkkauteen!
Murheen aika jo jäi, tuli toivojen aika ja onnen."
Aattelit, äiti, jo noin: turhaks toivosi jäi!
Mustin siivin murhe jo liis sekä mielehes iski;
Myrsky jo onnesi vei, turma se maahasi löi.
II
Viihdy jo, laulaja, sie! Vait kuuntele vaisuna yöhön
Myrskyä raivoavaa, miss' yli pääsi se käy:
Oksia taittaa, kaataa puut, rytinällä ne ruhjoo,
Raastavi viljelymaas, suojasi riuhtovi pois;
Kuule ja nää tämä vait, kuni lintu, mi värjyen istuu
Ääneti oksallaan, kun pesä vietynä on.
Tarkkaat silloin myös surun ääntä, mi aikojen yöstä
Kesken pauhuakin vienona itkuna soi,
Haikaa muistoja niin sukukunnan muinasen uljaan,
Heimoin kansavien, joitapa kohtalo löi!
Geelitär, äiti, kun istui hän kesän entisen aikaan,
Soittain kanteloaan siimeiss' seijahan yön,
Vaipuen aatoksiin sekä antain muistojen aaltoin
Hyökyä rinnassaan, noin helokyynelin ääns:
"Äiti mä nuor, toki näin ilopäiviä, hetkiä riemun,
Harvoja nähnyt lien — itkenen onnea nyt!
Suur oli heimoni, suur sukukuntani, lapseni uljaat,
Kun kotikumpuin luo kansani koottuna näin:
Pien' oli lasteni joukko ja pien' oli kuoleva kansa,
Konsa ma nuorintain viimein turvata koin.
Riensi he päivää päin, koki katsoa laskua päivän,
Poikani yltiöpäät, rakkaat lapseni nää,
Yltiömielet niin, kuni myös oli yltiö äiti:
Itse hän etsiä pyys säihkyä päivivän yön!
Mut suru työntihe tielle ja murhe se lyöttihe matkaan,
Synkkänä haamuna nous surma, mi lapseni vei,
Uljaat poikani löi, haja heimot heitti ja riisti
Äidin luota ne pois, kusta jo kuolo ne löys. —
En toki silloinkaan, kun kaikk' oli vietynä multa,
Kaikk', koko kansani suur, onni ja toivoni myös,
Kun veririnnoin, harhaillen, repaleisina vaatteet,
Nääntyen kurjuuteen, väistäin vaaroja tien,
Vein talutellen viimeistäin — surupäiväni lasta —
Enpä mä silloinkaan surrut syntymätäin!
Katso, ma mietin, säilynyt on toki lapsesi nuorin:
Yks, ketä lemmit, jäi! Äiti, sä riemuta voit! —
Nyt ilopäivänä nään, ei ollut lempeni turha:
Versovi kansastain uusia taimia taas!
Nuorin poika jo varmistuu ja on intoa täynnä,
Tuskani, riemuni laps surmaa välttänyt on."
— Geelitär, äiti sä nuor, oi, pettikö ainoa toivos:
Lapsesi viimeisen kuoloko vievä jo lie?