III
Nosti jo silmäns' itkeyneet nyt Geelitär-äiti,
Oikeni istumahan sammalepaadellaan,
Kuivasi kyynelveet käsivarttaan hienoa vasten,
Suori jo järjestäin kultaa suortuvien;
Hiljaa istui niin käsi helmassansa ja tähtäs
Katseen jännitetyn loitos usvihin yön:
Lens säde silmäst' yöhön pois, ja jo kaukana vastaan
Siinteli haimentain tuikkiva, nouseva koi;
Mut säde eelleen vain yhä kiis, ja nyt äkkiä tuossa
Rusko se kultasi maat, kultasi rannat, veet!
Työhön siinä jo läks ilomielin kansa ja katsoi
Silmin huikenevin säihkyä, hehkua maan.
Tykki jo lämmin vuo sydämessään hällä, ja viehtyin
Riemua näytelmäin ääneti katseli hän;
Kantelon otti jo vienona niin sekä kieliä koski,
Mutta sen unhottain vaipua salli jo taas.
Mietti ja huoaten äänteli niin: "Suru etsivi pitkään!
Pitkä ja raskas tie, kaamoiss' synkeän yön,
Verkkaan päivään uuteen vie sekä riemuhun uuteen,
Mut toki löytävi taas viimein onnea maa!"
Silmä jo säihkyilee, ja jo uhmien Geelitär-äiti
Sääntävi kanteloaan, iskee kieltä jo sen;
Helkkyvi kieli, ja kantelo soi, ja hän itse jo hehkuu,
Itse jo intoutuu laulua laulelemaan;
Rohkea uskallus soi siinä, ja hehkuva laulu
Kiirivi soinnahtain, kaikuvi noin yli maan:
"Pelko jo pois! kukin urhona vain nyt järkkymätönnä
Seisköhön oieti-päin suojana syntymämaan.
Sortunet? Entäs siis! Mut niin nyt kasvava polvi
Sulta jo johtoa saa tielle, mi kunnian on!
Nousee aikakin uus: niin maass' on miehevä kansa,
Ei suku ryömivä vain, eipähän orjia myös!
Murheet pois! ei raukkana sun sovi kaihota karsaan
Onnea naapurien, vaikkapa vertyvi maa:
Rauha se unnuttaa, mut taistot kansoja joustaa,
Nuorena säilyttää, intoa, tarmoa tuo.
Sorjana seisköön, uljain päin, oma kansani siinä,
Milloin saapuvi niin riemujen aika jo taas!"
1901.
III
ROMANSSEJA JA BALLAADEJA
JÄRVEN KELLOT.
Näe vaaroja silloin, kun kellot illoin
Ne Unnukan pohjasta soi,
Ja tyyneen tienoon kun kaikuen vienoon
Ään' aalloista huminoi.
Kun sodat soivat — niin tarinoivat —
Ja kirkkoja ryöstettiin,
Niin kellot nää nyt ol' jäihin jäänyt
Ja pohjaan vaipunut niin.
Kun viha kulki, mi kirkot sulki
Ja poltti ja ryösti maat,
Kun seutuun laajaan nous metsä taajaan,
Ja ol' surmatut asukkaat,
Niin silloin yöhön soi metsävyöhön
Veen pohjasta kellot ain,
Mut nyt — miten lienee, ja miks, ken tiennee? —
Soi enää ne harvoin vain.
Mut niinpä luullaan, kun kelloja kuullaan,
Ett' aikaa kovaa se ties,
Ett' uhkaa surma, tai nälän turma,
Tai sota ja vieras ies:
Soi vieno soitto kuin ääni loitto,
Niin murheisen kaihoisaan
Ja aikain mennen ne aina ennen
Soi onnettomuuksiin maan.
Näe vaaroja silloin, kun kellot illoin
Ne Unnukan pohjasta soi:
Ei onnen aikaa ne kaihoten kaikaa,
Sen kyllä arvata voi.
Ne itkuja ääneen soi aian jääneen
Ja suree murheita maan,
Ett' onni ja hoivat, min maahan ne toivat,
Jää tallattavaksi vaan.